Juhannusjeen jälkeinen maanantaibuu

Juhannuksena oli jännää. Jäin kaikenmaailman sattumusten jäljiltä kaupunkiin ja olipa kiva että jäin. Mulla oli mukavaa seuraa, aivan ihania ihmisiä ympärillä ja kivasti tekemistä. Lähinnä löysää sellaista, mutta tekemistä kuitenkin. Nyt tänä sateisena maanantaina vähän väsyttää ja yhytyttelee. Kaikki tuntuu harmaalta, buu.

Tulipa mieleeni tapaus joka sattui juhannuksen aikana.
Istuttiin jokilaivalla, ystäväni katsoi yhtä tyttöä sydämet silmissään ja totesi että haluaisi herätä tuon vierestä loppuelämänsä joka aamu. Ihan törkyisen kauniisti sanottu. Samalla mietin itseäni, tietenkin, olenhan universumini ykkönen. Villi veikkaukseni on, ettei kukaan ajattele minusta noin. Olen liian hulivili, liian kovaääninen, liikaa sitä ja liikaa tätä, en mitään vaimomatskuu. Tuotahan mä olen aikaisemminkin valitellut ja suurimman osan ajasta en jaksa edes välittää. Mutta niin. Harmaa maanantai ja kylmä sänky yksin nukkua.

Jotenkin kauhean vähän sanottavaa, on sellainen kaikkensa antanut olo jotenkin vaikkei mitään ole edes tullut oikein tehtyä. Halipula on hirvittävä, mutta minut tuntien se ei koskaan lopu, tämän hetkinen tilanne (yksin oleminen) tekee siitä vaan hippasen liian konkreettisen. Missäköhän vaiheessa mun ystävät kyllästyy mun jatkuvaan halimiseen ja lääppimiseen.....

Meikä, joka päivä monta kertaa

Meikä sitte ku niitä haleja ei tipu, joka päivä, monta kertaa