Itke itke ruma lapsi, ei se siitä

Mulla on taas vähän tällästä.
Äiti kysyy joka päivä et oonko ok ja väitän et oon. Mut en mä kyl välttämättä ole. Itken vähintään kerran kahdessa päivässä, itken varsinkin jos olen vähänkään humalassa. Kaikki tämä kyllä taitaa liittyä taas uuteen elämäntilanteeseen, vuoden sisällä toistamiseen. Ensin tuli avioero ja muutettiin yhteisestä kodista erilleen, puolen vuoden jälkeen siitä muutinkin jo toiseen kaupunkiin ja siitä kai tässä nyt on enemmän ja enemmän kyse. Revin kuitenkin itseni taas takaisin juurilleni, juuria myöten, jos siinä on mitään järkeä. Kyllähän mä jonkinlaisen elämän ehdin Tampereella itselleni rakentamaan, multaan upottamaan lonkeroita aika syvällekin.

Itkeminen on mulle ollut aina helppoa, sillä puretaan ihan kaikkea, surusta ilon kautta jopa vitutukseen. Suomessa itkemisestä tulee vaan aina sanomista, aina. Oot draamakuningatar jos itket, äläkä hei siis missään nimessä itke julkisella paikalla niin, että joku oikeasti näkee, se on noloa! Lisäksi kukaan ei osaa sanoa eikä tehdä mitään. Mut ei siinä yleensä edes tarvitsisi mitään sanoa, yleensä mulle riittäisi vaan se, että musta pitää kiinni ja antaa lämpöä ja tärkeintä, antaa vaan itkun tulla ja sen pikkuhiljaa loppua. Veikkaan, että tuo resepti olisi aika monelle melko toimiva. Vaan kuka halaisi kun yksin kotona myttynä täriset?
 
Hienoin paikka itkemiselle, siis känni-itkemisen lisäksi, on kyllä seksin aikana. Kun kaikki tuntuu vaan liian hyvälle, väkisinkin sitä alkaa itkemään. Tai no, ilmeisesti ei se olekaan sitten kaikilla ihan sama. Mutta kas, nepä ovatkin niitä hetkiä kun erotellaan miehet pojista. En voi sanoa, että mulla olisi edelleenkään noita seksikumppaneita ollut kauhean monia, mutta kyllä sen huomaa kun mies pelästyy eikä usko että kaikki on hyvin. Kysymys onkin, että nauratko vai itketkö ja onko kumpikaan noistakaan reaktioista sopivaa käytöstä vällyjen väliin. Kuka nekin säännöt on keksinyt?
Hitto, ihmisen tunteet on hienoja asioita, miksi ihmeessä pitäisi tuollaisia perusasioita piilotella, miksi se on niin kovin häiritsevää?

Toivon, että tämä mun toisinaan pohjattomalta tuntuva suru pikkuhiljaa väistyy ja alan taas olemaan aidosti iloinen ja onnellinen. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Onneksi niitä pieniä onnen hetkiä tulee aina välillä vastaan, niihin auttaa musiikki ja erityisesti rakkaat ystävät. Hyvä että niitä ystäviä on ja edelleen löytyy yllättävistäkin paikoista.

Viisasta on surumielisenä kuunnella tällaista musiikkia, mutta en jaksa välittää. Yksinäinen mytty ei halua kuunnella iloista musiikkia, näin on näreet.