I want to run away and join the circus...

Jotkut asiat kuulostaa vaan kauniimmalle englanniksi, kuten vaikka nyt tuo otsikko. 

Mä olen aina harrastanut jotain. Olinkohan kolme- tai neljävuotias kun äiti laittoi minut Päivi Silfverbergin satubalettiin. Mä tulen aina muistamaan sen jännän tuoksun mikä siellä tanssistudiossa oli, kai se oikeasti oli balleriinojen hiki joka siellä haisi, mun mielestä se tuoksu oli hyvä ja vieläkin jos jossain tulee tuo sama haju vastaan, palaan sinne pieneen tanssistudioon Turussa.

Kuusivuotiaana jostain syystä ei sitten enää jatkettukaan balettia, vaan siirryttiin jazz-balettiin, Taina Kovalaiselle. Tiedän hyvin että viime vuosina kyseinen misu on saanut paljon negatiivista julkisuutta mutta ei puhuta nyt siitä ;) Mä kävin tunnollisesti Tainan tunneilla lähestulkoon lukion loppuun asti, tanssien milloin mitäkin. Jazzia, showta, breikkiä, hoppiakin. Hopissa en taatustikaan ollut millään lailla hyvä, se ei kuitenkaan yrittämistä haitannut. Yläasteen ja lukion välissä kävin Jenkeissä asumassa hetken, sielläkin yritin vähän tanssahdella, Jordan Academy of Dance oli tuo laitos missä monena päivänä viikossa kävin itseäni sivistämässä. Siellä taisin ihan ekaa kertaa tanssia kunnolla balettia, päätä lyhyempien lasten kanssa. Tosin lukuvuoden päätyttyä oli ihanaa kun jonkun muksun vanhemmat (jotka kyttäsivät siellä oven takana joka tunnin ajan) tulivat oikein erikseen kertomaan miten hienosti olin kehittynyt niin lyhyessä ajassa. Harmi etten silloin jo Suomeen saavuttuani toivonut äidiltä balettitunteja. Nää on näitä.

Ala-asteikäisenä tanssin lisäksi pelasin lentopalloa, itseasiassa koko ala-asteen ajan, Raision Loimu oli onnekas saadessaan minut sekoilemaan kentälle. Mä en todellakaan ole mikään joukkuepelaaja. Veikkaan kyllä että olisin ollut ihan hyväkin pelaamaan jos jatkuva tanssiminen ei olisi häirinnyt mun kehoa. Turnauksissa kesken peliä saatoin äityä tanssimaan jos peli ei edennyt tarpeeksi jouhevasti. Miten hauskasti sitä pieni ihminen asuu päänsä sisällä eikä edes aina tajua mitä touhuaa.

Tämän kaiken liikunnan lisäksi soitin pianoa kuusivuotiaasta ja klarinettiakin kahdeksanvuotiaasta asti. Klarinetin soitto loppui kyllä siihen kun vaihdoimme kaupunkia Raisiosta takaisin Turkuun, klarinetti kun kuului Raision kaupungin puhallinorkesterille (tai mikä se nyt on), pianoa pimputtelin lukion loppuun asti. Jännä vaan että mä en todellakaan osaa pianolla mitään säestää, kaikennäköinen klassinen meininki onnistuu kyllä. Kummastakohan olis ollut tässä elämässä enemmän hyötyä, niin, tiedä häntä sitten...

Olen monesti miettinyt miten ihmeessä pieni ihminen on noin paljon jaksanut harrastaa, kouluakin muistaakseni tuohon aikaan on pitänyt kuitenkin käydä ja läksyjäkin tehdä. Ja miten sitä lukiostakin on oikeasti päässyt pihalle asti sen tuntimäärän kanssa mitä tanssistudiolla tuli vietettyä. Mystinen on ihminen. Ehkä mulla ei ollut muuta sosiaalista elämää....

Lontoossa en harrastanut mitään liikunnallista, ei ihme että olin aika pullea kun sieltä takaisin rynnistin. Muutama vuosi meni tehden vähän mitä sattui, ainakin yhden vuoden kävin Turussa Raija Lehmussaaren baletissa ja toisen Turun Seudun Tanssioppilaitoksen baletissa ja nykärissä.

Vuonna 2008 elämä muuttui aika jännästi kun muutin tuon äijän perässä Tampereelle ja aloitin tankotanssin. En olisi ikinä uskonut että siitä olisi voinut tulla itselle ammatti, olinhan nuorena kauheasti haaveillut tanssinopettajan ammatista. Muutaman kerran kävinkin erinäisissä pääsykokeissa, mutta baletti oli se johon nuo haaveet kaatuivat, en vain ollut teknisesti tarpeeksi hyvä. Oon vieläkin ihan huono baletissa, yritystä kyllä löytyy, ainakin aina välillä. 

No mutta, tankotanssi. Vuoden harrastin ja seuraavana syksynä jo ohjasinkin tunteja, pikkuhiljaa niitä tunteja oli enemmän ja enemmän, koulu ja sosiaalinen elämä oli vähän toissijaista, olihan minulla tankotanssi. Sekin oli kivaa niin kauan kun sitä kesti, kunnes firma ajautui konkurssiin (eikä siitä sen enempää) ja jouduinkin tekemään aivan liikaa töitä, rakkaus lajiin loppui kuin seinään enkä ole huhtikuun 2012 jälkeen koskenutkaan tankoon. Tämä on osittain todella surullista, mutta toisaalta olen iloinen ajasta jonka sain ihanien oppilaiden ja hienon lajin parissa viettää, ehkä se ei kuitenkaan ollut mua varten.

Mun tankotanssiuran suurin saavutus, aysha. Kyllä tosta pystyy edelleen olemaan erittäin ylpeä, kaunis liike.

Ainut mitä kaipaan aivan suunnattomasti on ilma-akrobatia. Viimeisen vuoden aikana tankostudiolle hommattiin silkit ja rengas, ensimmäisen tunnin jälkeen tiesin että siinä on mun laji. Mistään ei ole tullut sellaisia fiiliksiä kun silkkitiputuksista ja itsensä vääntelystä. Se on vaan sellainen homma että kun aikuisena aloittaa tuollaisia lajeja, ei pienessä kaupungissa (kyllä, Tampere on pieni kaupunki tässä mielessä) tuollaisia mahdollisuuksia vain kovasti saa. Tytöt jotka jatkoivat edesmenneen studion touhuja ovat kyllä sinne hankkineet kyseisiä rakkineita, vaan kun kattokorkeutta ei ole edes kolmea metriä. Ei siinä paljon tiputella ihmistä yhtään mistään :/

Pikkuapinahan se siellä!

Nyyh! Ikävä kaikkea tollasta.

Niistä tiputuksista puheen ollen :D

Samalla lailla toi notkeusakroilu on jäänyt jotenkin multa tässä viime aikoina myös ja sekin harmittaa. Itsensä vääntely oli kivaa mutta ei sitä sitten vaan tule kotona niin paljon hölmöiltyä kun ei oo mitään mitä varten sitä tekis. Emmä tiedä mitä varten mä ennen olen sellasta touhunnut mutta ennen kaikki toi oli vaan helpompaa. Höh.

Vanhassa kodissa touhusin jotain kässärihommia.

Mahtaakohan varpaat osua enää edes päähän asti, voi nyyh itseään laiminlyövää wilmiinaa..

Tänä syksynä alkoi kolmas vuosi Tampereen työväenopiston baletissa, tosin vasta toinen vuosi opettajista parhaan johdolla. Toista vuotta Ahjolan showtanssia alotellaan myös tässä (sama ope) paraikaa ja kyllä tuo tanssi on niin parasta. Mikään muu liikuntamuoto ei ole ikinä tuonut näitä oloja, olen niin onnellinen että olen päässyt takaisin ns. oikean tanssin pariin, siis mulle oikean tanssin pariin. Tanssirakkaus on jotain mitä vain tanssiva ihminen voi ymmärtää. Kuntosalilla käymisen vihaaminen on kanssa ihan oma taitolajinsa ja se että mä vihaan salilla käymistä mutta käyn siellä silti kolmesti viikossa kertoo vain siitä että mä haluan rankaista itseäni koska mä tiedän että se tekee mulle hyvää, se on sellaista mitä aikuinen ihminen sanoo.

Mulla oli tänään taas punahilkka ja susipaita päällä, mutta mä kaadoin mun päälle Pepsi Maxia koska en vaan osaa niin kuvaa ei sitten ole. Kukaan ei ole tainnut nähdä siitä ihan kokonaista kuvaa täällä koskaan.

Aika hieno toi Once Upon A Time... Ja aivan pikkiriikkinen tuo pienen pieni Punahilkka. Kun nyt ei vaan kävis mitään......