2.6.2015

Nauravaisuuden sietämätön taakka

Tiedän etten ole kirjoitellut aikoihin, on ollut vähän kaikenlaista.
Nyt kun koulu on loppunut ja elämä alkaa vähän tasoittumaan, voisi olla hyvää aikaa myös välillä taas kirjoitella, kenties säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta kuitenkin.
Tänään alkoi ärsyttämään ja siitä tämäkin alla oleva paatos sai alkunsa.

Minä pidän ihmisistä.
Pidän ihmisten seurasta ja ihmisten kanssa höpöttelystä. Varmastikin tästä syystä olen aina hakeutunut asiakaspalvelutyyppisiin töihin. Oli ne sitten vaatekaupassa, marketin kassalla tai baarissa. Tosin baarityöskentely on tähän mennessä ollut se mikä on ollut eniten lähinnä sydäntä ja siksi kai tällä hetkellä työstäni nautinkin niin kovasti.

Mutta niin, minä pidän ihmisistä ja ihmisten seurasta ja ihmisten kanssa höpöttelystä. Sillä on varjopuolensa.

Höpöttelen, katson silmiin ja nauran vitseille, huonoillekin (koska monesti huonot vitsit on parhaita). Yleensä moinen käytös vaan saa aikaan ennakkokäsityksiä. Lähinnä kahdenlaisia. Muhun ihastutaan helposti, mutta samalla mua pidetään helposti aika tyhmänä. Höpsö on kai parempi sana, mutta tyhmäähän silläkin usein tarkoitetaan.

Ja tyhmähän minä en ole. Korkeintaan laiska.

Mitä vanhemmaksi tässä tulee, sitä enemmän huomaan, miten jopa omat sukulaiset (äitiä lukuunottamatta) ovat aina pitäneet mua tyhmänä, jopa yksinkertaisena. Ja vain siksi, että höpöttelen ja nauran paljon.

Tiedän etten ollut koskaan koulussa kympin oppilas, koska muut asiat kiinnosti. Tiedän myös, että olisin ollut kympin oppilas jos olisin tehnyt läksyt ja lukenut kokeisiin. Mutta koska en tehnyt läksyjä enkä varsinaisesti lukenut kokeisiin olin vain kasin oppilas. Kuinka moni voi sanoa saman? Varsinkin lukioaikana koulu oli kuulemma tosi raskasta, ei mun mielestä, kokeisiin luin aina kerran eikä koskaan tarvinnut uusia, ei ikinä. Tanssi kiinnosti tuolloin niin paljon enemmän, että panostin sitten siihen. Veikkaan, että jos en olisi tanssinut tuolloin, olisi varmasti ollut joku muu harrastus johon olisin kuluttanut mieluummin aikaani. Miksi panostaa johonkin asiaan enempää jos helpommallakin pääsee?

Pitäisivätkö ihmiset mua älykkäämpänä jos olisin hakeutunut akateemiselle alalle? Vaikea uskoa, olisinhan mä silti tällänen höpsö höpöttelijä. Kaiken lisäksi tiedän paljon akateemisesti koulutettuja ihmisiä jotka eivät ole läheskään yhtä älykkäitä kuin minä.

Jos olisin vakava ja murahtelisin vaan paljon, olisiko se sitten älykkäämmän ihmisen merkki? Tiedä häntä, ainakin saisi mukavasti epäsosiaalisen ihmisen leiman.

Tuntuu että olen vuosikausia joutunut todistelemaan kaikille, etten ole niin tyhmä miltä vaikutan. Aikamoista elämää. 

Miksi nauru ja älykkyys eivät voi muka asua samassa ihmisessä?