Törkee ikävä

Aina välillä tulee kauhee ikävä exää. Siis niin, että itket suihkussa ja mietit sitä sun vanhaa kämppistä jonka kanssa oli kiva asua. Jep, kämppistä. En mä ikävöi meidän parisuhdetta kun ei se oikeen ollut edes parisuhde, ikävöin tota ihmistä. Eikä kukaan just nyt tällä hetkellä rakasta mua niinkuin se rakasti mua joskus. Enkä mä saa just nyt tällä hetkellä rakastaa ketään niinkuin sitä rakastin silloin joskus. Meidän erosta on yli yhdeksän kuukautta jo. 

Välillä mietin, että kannattiko Tampereelta lähteä ollenkaan pois, kun mulla on muutenkin kova ikävä niitä ihmisiä siellä aina välillä, ehkä myös siksi että en ole käynyt siellä yli kuukauteen. Mutta sitten mä katson Turkua ja mun henki salpautuu. Tää kaupunki on niin mun koti, mun rakkaus, täällä on myös paljon hyviä ja rakkaita ihmisiä ja vaikka monet niistä läheisistä ihmisistä on tosi uusia tuttuja, ei se tee niistä yhtään sen vähempää tärkeitä.

Ikävä on muutenkin tosi jännä juttu. Kun sitä ei mitkään viestittelyt oikein helpota, ainakaan mun kohdalla. Pitäis nähdä sitä ihmistä ja saada koskea siihen ja kuulla sen ääni. Musta tuntuu että jos vaan juttelen jonkun ihmisen kanssa vaikka puhelimessa tai laitan vaan viestiä, se ikävä vaan pahenee kun ei saa nähdä toista oikeasti. Siitä johtuen voipi olla etten enää ikinä myöskään halua mitään etäsuhdetta kehenkään. En mä ainakaan sellaista jaksais.

Buahhahaah ;)

Tosin, en mä kenenkään kanssa vielä haluaisi asua myöskään. Huomasin viime yönä, ihan pienen ohikiitävän hetken ajan, että olen ihan tyytyväinen just tähän olemiseen. Yksin kissan kanssa. Eli ehkä mä alan pikkuhiljaa hyväksymään tämänkin, tottumaan siihen yksinoloon. Tuskin ikinä kokonaan (enkä edes haluaisi kokonaan tottua siihen), mutta se parin minuutin fiilis riitti siihen, että voin myöntää itselleni että mä pystyn kyllä tähän. Ihanteellista tämä ei siltikään ole, taistelen edelleen sen puolesta, että mä löydän mun ritarin joka pelastaa mut maailman synkkyydeltä. MUTTA, mä en ehkä kuole yksinäisyyteen sitä odotellessa.