Ihastuminen, ihan perseestä?

Ihastuminen on kyllä jännä asia. Sitä voi ihastua vaikka johonki tavaraan joka on sitten pakko saada, voi ihastua ihmiseen silleen että HALUUNTONKANSSAHUOMENNANAIMISIIN tai voi ihastua ihmiseen silleen, et vitsi toi on kiinnostava, oispa se mun kaveri, voi ihastua biisiin tai kirjaan tai leffaan, voi ihastua vaikka kiveen, jos se on sun juttu (joojoo ja Kivi on Suomessa myös se ihana skeittari mut mä en nyt puhu siitä vaikka se oliskin varsinki teininä ollu todellaki mun juttu x'D ). Ihastuminen on ihanaa ja aivan täysin perseestä, kaikkea yhtäaikaa.

Tällä hetkellä kaipaan sitä ihastumisen tunnetta, sitä sellaista ettet osaa oikein tehdä muuta kun ajatella sitä ihmistä. Pelkkä ajatus siitä tyypistä tuo hymyn huulille ja sellaisen lämpimän tunteen sisuksiin. Tekisi mieli kirjoittaa sille sata rakkauskirjettä ja toivot koko ajan että se tulisi vahingossa jossain vastaan. Niin saisit sitten hetkeksi lisää syitä hymyillä tyhmästi. Sellainen herkkä paluu teini-ikään. Eikä sen tarvitse välttämättä johtaa mihinkään, siitä saisi vain hetkeksi päiviin valoa ja iloa. Mutta kun ei. Jotenkin on oma tunne-elämä kai niin jumissa, ettei uskalla edes antaa itsensä ihastua kehenkään. Kurjaa. 

Tai no, kyllä mä tässä kesällä yhden kerran menin ihastumaan. Juttelin pitkät tovit yhden miehen kanssa, jotenkin ihan kaikki vaan klikkasi. Mun edessä seisoi mies jonka seurassa oli helppo olla ja joka oli jotenkin niin samalla aaltopituudella mun kanssa. Mutta naimisissa, niinkuin vasta illan päätteeksi selvisi. Olin jotenkin ihan tolkuttoman pettynyt ja veikkaan, että tuokin kokemus on vaikuttanut nyt siihen, etten vaan uskalla ihastua. 

Olen tutustunut todella hienoihin ja mukaviin tyyppeihin viime kuukausien aikana, mutta jotenkin niistä tulee vaan kavereita ja ystäviä. Eikä siinä ole todellakaan mitään vikaa, ei missään nimessä. Hyviä tyyppejä ei voi elämässä olla koskaan liikaa, koska niitä paskoja on ihan riittävästi joka paikassa. Mutta alan olemaan pikkuhiljaa valmis niihin lämpöisiin ja pörröisiin pumpulitunteisiin. Lässynlässyttelemään ja mössönmöötä kansalle. Harmi kun ei voi valita kehen ihastuu ja kehen ei. 

Ihastuminen on ihan perseestä.



Ps. Tinder-geimi on aika vahvaa. Poistin sen tossa taannoin, olin viikon käyttämättä ja latasin uusiksi. Mut nyt on matcheja yhtäkkiä niin paljon etten edes tajua mitä tapahtui x'D Tosin aika tylsiä niistäki suurin osa, edelleenkään en tajua miksi ihmeessä ne ihmiset käyttää tota sovellusta jos niitä ei kiinnosta jutella........

Teini-ikä

Mä lasken olleeni teini-ikäinen vielä 25-vuotiaana, ainakin käytös oli sen mukaista. En nyt tiedä olenko edelleenkään mitenkään hirveän aikuinen mutta joissain asioissa sitä on kai tullut vähän kypsemmäksi ja viisaammaksi. Luulen kyllä että osansa asiassa on tehnyt parisuhde ja toisen ihmisen kanssa eläminen, kun on pakko vähän muokkautua ja olla vähän vähemmän kakara, tavallaan. Monissa asioissa olen kyllä edelleen aivan kakara, kattokaa nyt tätä blogiakin. Höpsöjä ja hupsuja juttuja, kaikki on ihq ja söpöö, eikä se haittaa yhtään! Mua ainakaan.

Parastahan toki tuossa aikusena teini-ikäisenä olossa on se, ettei ole oikeastaan vastuussa muille kuin itselleen, ainakaan tavallaan. Ikävintä siinä ainakin omasta mielestäni on se teini-ikäisen tunne-elämä. Se lapsellinen kuvitelma siitä että olet muka aikuinen ja silti pään sisällä aivan uskomaton idiootti. Ihan oikeesti. Kenen ruokavalioon kuuluu pelkästään kirsikkatomaatit ja jäätelö? Tämähän oli siis mieheni kuvaus mun ruokavaliosta silloin kun me tavattiin. (Mut kyllähän mä nachojakin söin usein.)

Eniten vieläkin hävettää se, miten moneen kaveriin menin ihastumaan. Eikä ehkä sekään miten moneen kaveriin vaan enemmänkin se, miten monelle se piti väkisin tunnustaa. Olen vieläkin välillä sitä mieltä että olen anteeksipyynnön velkaa useammalle miehelle, kaadoin kaikki mun tunteet niin monen ihmisen niskaan ja odotin tietenkin aivan samansuuntaista, rakkauden täyteistä vastausta kun oikeasti suurin osa oli sitä mieltä että ei kiitos. Niin, itseasiassa kaikki niistä mun kavereista joihin olin ihastunut ja joille sen tunnustin sanoivat ei. Nykyään se naurattaa, silloin se oli aivan järkyttävän kamalaa. 

Se on järjetöntä miten vahvoja tunteita teiniaikuisen sisälle mahtuu. Ne syö jotenkin kaiken muun mitä teet ja monesti ne tuntuu ihan fyysisesti pahalle, myös ne hyvät tunteet, kun ne ovat vaan niin isoja eikä pieni ihminen aina pysty niitä hallitsemaan. Mä oon nyt myöhemmin tajunnut että mä oon varmaankin jollain tasolla vaan tykännyt mun kavereista niin kauheasti ja kuvitellut omassa päässäni että tän on nyt pakko olla ihastumista kun kerta toi kohde on tuota vastakkaista sukupuolta. Ja jos tästä menee vielä syvemmälle niin tottakai sitä myös samaa sukupuolta olevaan ystävään tavallaan ihastuu kun sellaisen kanssa alkaa tutustumaan, kun se ihminen on sitten niin äärettömän kiva. Mutta eihän se mitään romanttista ole. No sekin riippuu toki omasta seksuaalisesta suuntautumisesta mutta puhunkin nyt ihan omasta puolestani tässä ;)

Kyllä mä edelleen tunnen isosti, ei se miksikään ole muuttunut, veikkaan että joku iän tuoma viisaus (hyi miten aikuiselta toi kuulostaa) on vaan auttanut hallitsemaan niitä tunteita jollain lailla. Ei toki aina, edelleen purskahtelen itkuun ties missä jos palaset ovat juurikin oikealla lailla väärissä kohdissa, mutta kuitenkin useammin mulla on tunteet ihan hyvin hallussa. En myöskään ihastu kaikkiin ihmisiin heti, enää, mullahan on toi mies joka kattaa suurimman osan mun rakkaustunteista :D Mutta ehkäpä mä senkin takia olen aina ollut kauhean sosiaalinen ja kiinnostunut muista ihmisistä kun niihin on kiva ihastua, ihan sillä platonisella tavalla. Aika kiva oivallus. 

Tää blogin kirjottaminen on ihan kun terapiassa kävis, tulee jännittäviä oivalluksia kun on pakko olla itselleen rehellinen. Halvaks tulee paitsi että kaikki saa lukea mun oivallukset. No, toivottavasti niistä on jollekin muullekin apua ;)

Päivän paidassa pikku dinosauri ironisesti taas pelaa asteroidia yhtään tietämättä mikä sitä odottaa :(

Irony, threadlessilta tietenkin. Voi dinosauria.