Ihastuminen, ihan perseestä?

Ihastuminen on kyllä jännä asia. Sitä voi ihastua vaikka johonki tavaraan joka on sitten pakko saada, voi ihastua ihmiseen silleen että HALUUNTONKANSSAHUOMENNANAIMISIIN tai voi ihastua ihmiseen silleen, et vitsi toi on kiinnostava, oispa se mun kaveri, voi ihastua biisiin tai kirjaan tai leffaan, voi ihastua vaikka kiveen, jos se on sun juttu (joojoo ja Kivi on Suomessa myös se ihana skeittari mut mä en nyt puhu siitä vaikka se oliskin varsinki teininä ollu todellaki mun juttu x'D ). Ihastuminen on ihanaa ja aivan täysin perseestä, kaikkea yhtäaikaa.

Tällä hetkellä kaipaan sitä ihastumisen tunnetta, sitä sellaista ettet osaa oikein tehdä muuta kun ajatella sitä ihmistä. Pelkkä ajatus siitä tyypistä tuo hymyn huulille ja sellaisen lämpimän tunteen sisuksiin. Tekisi mieli kirjoittaa sille sata rakkauskirjettä ja toivot koko ajan että se tulisi vahingossa jossain vastaan. Niin saisit sitten hetkeksi lisää syitä hymyillä tyhmästi. Sellainen herkkä paluu teini-ikään. Eikä sen tarvitse välttämättä johtaa mihinkään, siitä saisi vain hetkeksi päiviin valoa ja iloa. Mutta kun ei. Jotenkin on oma tunne-elämä kai niin jumissa, ettei uskalla edes antaa itsensä ihastua kehenkään. Kurjaa. 

Tai no, kyllä mä tässä kesällä yhden kerran menin ihastumaan. Juttelin pitkät tovit yhden miehen kanssa, jotenkin ihan kaikki vaan klikkasi. Mun edessä seisoi mies jonka seurassa oli helppo olla ja joka oli jotenkin niin samalla aaltopituudella mun kanssa. Mutta naimisissa, niinkuin vasta illan päätteeksi selvisi. Olin jotenkin ihan tolkuttoman pettynyt ja veikkaan, että tuokin kokemus on vaikuttanut nyt siihen, etten vaan uskalla ihastua. 

Olen tutustunut todella hienoihin ja mukaviin tyyppeihin viime kuukausien aikana, mutta jotenkin niistä tulee vaan kavereita ja ystäviä. Eikä siinä ole todellakaan mitään vikaa, ei missään nimessä. Hyviä tyyppejä ei voi elämässä olla koskaan liikaa, koska niitä paskoja on ihan riittävästi joka paikassa. Mutta alan olemaan pikkuhiljaa valmis niihin lämpöisiin ja pörröisiin pumpulitunteisiin. Lässynlässyttelemään ja mössönmöötä kansalle. Harmi kun ei voi valita kehen ihastuu ja kehen ei. 

Ihastuminen on ihan perseestä.



Ps. Tinder-geimi on aika vahvaa. Poistin sen tossa taannoin, olin viikon käyttämättä ja latasin uusiksi. Mut nyt on matcheja yhtäkkiä niin paljon etten edes tajua mitä tapahtui x'D Tosin aika tylsiä niistäki suurin osa, edelleenkään en tajua miksi ihmeessä ne ihmiset käyttää tota sovellusta jos niitä ei kiinnosta jutella........

Ainakaan mä en oo mitään puuvillaa...

Tiättekö kun on sellaisia tietynlaisia ihmisiä?
Sellaisia joita pyydetään kummiksi ja kaasoksi tai bestmaniksi. Sellaisia jotka huokuu jotain sellasta luotettavuutta jollain tasolla. Ne on kummimatskuu ja ne on kaasomatskuu ja ne on bestmanmatskuu. Ne samat mimmit on vaimomatskuu ja ne jäbät on aviomiesmatskuu. 

Mua ei ole koskaan pyydetty kummiksi eikä kaasoksi. Ei silloin kun olin naimisissa eikä nyt varsinkaan sinkkuna. Musta ei selvästikään ole ikinä elämässä alkanut huokumaan sitä jotain mitä tuollaisiin vastuutehtäviin vaaditaan. Tai sitte mulla ei ole vaan koskaan ollut niin hyviä ystäviä elämässä, vaikka itse olen ehkä niin mennyt kuvittelemaan.
Ei tää ole mikään itsesäälihomma, ihan vain havaintoja elämästä.
Ristiriitana heitettäköön soppaan se, että mä en ole edes varma haluaisinko moisia tehtäviä. Kummin duuni kuulostaa aika todella vastuulliselle ja se on elämän mittainen. Kaason homma ei ole kadehdittava, noin sivusta seuranneena, toki riippuu paljon myös morsiamesta, mutta näin yksinkertaistettuna mustavalkoisesti.
Kurjalta vaan sinänsä tuntuu tällainen juuri siitä syystä, että nuo edellämainitut ovat niin kutsuttuja luottamustehtäviä. Enkö mä tosiaan muka ole luotettava ihminen? Ainakin omien kokemusteni perusteella olen osoittautunut monessakin asiassa huomattavasti luotettavammaksi kuin erittäin moni muu. Ehkä kyse ei siis olekaan siitä onko luotettava, vaan jostain ihan muusta. Jäänee ilmeisesti edelleen itselleni mysteeriksi nuo kriteerit moisiin hommiin. Voi olla että ehkä ihan hyvä niin.

Mä olen kerran ollu vaimo ja on jotenkin alkanut tuntumaan pikkuhiljaa sille, että se jäi siihen yhteen kertaan. Mä en selvästikään ole sitä paljon puhuttua vaimomatskuu. Mitä se vaimomatsku sitten on, en ole vielä oikein selvittänyt. Turvallista, varmaa ja hyvää puuvillaa? Sellasta ihan perus, ei edes mitää egyptiläistä puuvillaa, vaan ihan sellasta tavallista. Onks se vaimomatskuu se sellainen? Kun mulle ei ole oikeasti ihan selvinnyt mitä tarkoitetaan sillä, kun sanotaan jostain tyypistä, että se on vaimomatskua. 
Jos se on tota ihan perus puuvillaa, mä en ehkä edes halua olla sellainen. Enkä mä kyllä itselleni mitään puuvillamiestäkään haluais.
Ja siis, tässäkin taas, ei niissä puuvillavaimoissa ja miehissä mitään vikaa todellakaan ole. Mutta jos ne on sellaista ihmistyyppiä kun itse tässä ehkä kuvittelen, ne ihmiset eivät ole mun kaltaisia ihmisiä. 

MITÄ PASKAA???
Miksei muka voi olla molempia???
Jos joku on tota mieltä ni vois mennä esimerkiksi syömään kiviä, noin esimerkiksi....

Paljon tässäkin asiassa liittyy siihen omanarvontuntoon. Siihen mitä mä oon tässä pikkuhiljaa opetellut. Pitää osata arvostaa itseään, pitää ajatella itseään hyvänä tyyppinä, pitää osata pitää itseään kauniina ja parempana kuin mitä itsestään on tosi pitkään ajatellut. Paskat muista. Jos mä en kelpaa tällaisena joihinkin tiettyihin juttuihin, mitä sitten. Jos mä en ylipäätään kelpaa jollekin, se joku voi vetää eräänkin tavaran päähänsä, kyllä mä oon vähintäänkin ihan kiva ja oikeesti huikee tyyppi.
Mä en oo puuvillaa, mä oon vähintäänkin jotain tosihienoa silkkiä, itse ainakin haluaisin ajatella niin. Kaikilla ei ole siihen varaa, mutta ei kuulukaan olla ;) 

NÄIN ON!!!

Teini-ikä

Mä lasken olleeni teini-ikäinen vielä 25-vuotiaana, ainakin käytös oli sen mukaista. En nyt tiedä olenko edelleenkään mitenkään hirveän aikuinen mutta joissain asioissa sitä on kai tullut vähän kypsemmäksi ja viisaammaksi. Luulen kyllä että osansa asiassa on tehnyt parisuhde ja toisen ihmisen kanssa eläminen, kun on pakko vähän muokkautua ja olla vähän vähemmän kakara, tavallaan. Monissa asioissa olen kyllä edelleen aivan kakara, kattokaa nyt tätä blogiakin. Höpsöjä ja hupsuja juttuja, kaikki on ihq ja söpöö, eikä se haittaa yhtään! Mua ainakaan.

Parastahan toki tuossa aikusena teini-ikäisenä olossa on se, ettei ole oikeastaan vastuussa muille kuin itselleen, ainakaan tavallaan. Ikävintä siinä ainakin omasta mielestäni on se teini-ikäisen tunne-elämä. Se lapsellinen kuvitelma siitä että olet muka aikuinen ja silti pään sisällä aivan uskomaton idiootti. Ihan oikeesti. Kenen ruokavalioon kuuluu pelkästään kirsikkatomaatit ja jäätelö? Tämähän oli siis mieheni kuvaus mun ruokavaliosta silloin kun me tavattiin. (Mut kyllähän mä nachojakin söin usein.)

Eniten vieläkin hävettää se, miten moneen kaveriin menin ihastumaan. Eikä ehkä sekään miten moneen kaveriin vaan enemmänkin se, miten monelle se piti väkisin tunnustaa. Olen vieläkin välillä sitä mieltä että olen anteeksipyynnön velkaa useammalle miehelle, kaadoin kaikki mun tunteet niin monen ihmisen niskaan ja odotin tietenkin aivan samansuuntaista, rakkauden täyteistä vastausta kun oikeasti suurin osa oli sitä mieltä että ei kiitos. Niin, itseasiassa kaikki niistä mun kavereista joihin olin ihastunut ja joille sen tunnustin sanoivat ei. Nykyään se naurattaa, silloin se oli aivan järkyttävän kamalaa. 

Se on järjetöntä miten vahvoja tunteita teiniaikuisen sisälle mahtuu. Ne syö jotenkin kaiken muun mitä teet ja monesti ne tuntuu ihan fyysisesti pahalle, myös ne hyvät tunteet, kun ne ovat vaan niin isoja eikä pieni ihminen aina pysty niitä hallitsemaan. Mä oon nyt myöhemmin tajunnut että mä oon varmaankin jollain tasolla vaan tykännyt mun kavereista niin kauheasti ja kuvitellut omassa päässäni että tän on nyt pakko olla ihastumista kun kerta toi kohde on tuota vastakkaista sukupuolta. Ja jos tästä menee vielä syvemmälle niin tottakai sitä myös samaa sukupuolta olevaan ystävään tavallaan ihastuu kun sellaisen kanssa alkaa tutustumaan, kun se ihminen on sitten niin äärettömän kiva. Mutta eihän se mitään romanttista ole. No sekin riippuu toki omasta seksuaalisesta suuntautumisesta mutta puhunkin nyt ihan omasta puolestani tässä ;)

Kyllä mä edelleen tunnen isosti, ei se miksikään ole muuttunut, veikkaan että joku iän tuoma viisaus (hyi miten aikuiselta toi kuulostaa) on vaan auttanut hallitsemaan niitä tunteita jollain lailla. Ei toki aina, edelleen purskahtelen itkuun ties missä jos palaset ovat juurikin oikealla lailla väärissä kohdissa, mutta kuitenkin useammin mulla on tunteet ihan hyvin hallussa. En myöskään ihastu kaikkiin ihmisiin heti, enää, mullahan on toi mies joka kattaa suurimman osan mun rakkaustunteista :D Mutta ehkäpä mä senkin takia olen aina ollut kauhean sosiaalinen ja kiinnostunut muista ihmisistä kun niihin on kiva ihastua, ihan sillä platonisella tavalla. Aika kiva oivallus. 

Tää blogin kirjottaminen on ihan kun terapiassa kävis, tulee jännittäviä oivalluksia kun on pakko olla itselleen rehellinen. Halvaks tulee paitsi että kaikki saa lukea mun oivallukset. No, toivottavasti niistä on jollekin muullekin apua ;)

Päivän paidassa pikku dinosauri ironisesti taas pelaa asteroidia yhtään tietämättä mikä sitä odottaa :(

Irony, threadlessilta tietenkin. Voi dinosauria.

Bestiksiä, tyttöporukoita, kaikkia tollasia

Äiti on sanonut että mua kiusattiin ala-asteella. Itsehän en tuota ole millään lailla noteerannut taikka tajunnut, varmaan sanonut vaan "ookoo" ja jatkanut koristevadelmien syöntiä (niiden syöminen muuten kiellettiin monta kertaa, ei lopetettu). Ekaluokalla mä leikin yhen pojan kanssa, oliskohan sen nimi ollut Juha, tehtiin eka hernaria meillä (koska mä osasin ihan itse, purkista aivan) ja sitten keinuttiin pihalla. Silloinkin tuli jotkut tytöt siihen jotain huutelemaan, taaskaan mä en oikeen oo tuota tajunnut että ne on jotenkin yrittänyt siinä jollain lailla kiusata, tai jotain. En mä oikeestaan vieläkään tajua miten se oli niiltä pois että mä keinuin kerrostalon pihalla meidän luokkalaisen pojan kanssa.

Tästä tuleekin luonteva jatkumo siihen miten mulla ei ole koskaan ollut mitään teiniajan bestistä, ei myöskään vanhempana sellaista yhtä tiivistä kaveriporukkaa jotka tekee kaiken yhdessä, olen ollut aina vähän kaikkien kaveri. Mua on osuvasti kuvattu yläasteella jonkun toimesta flipperin palloksi, sen verran ahkeraan hyörin välitunnilla porukasta toiseen, ping pong vaan. Kyllä musta on ilmeisesti tykätty ja tykätään kai edelleenkin, mutta edelleen monet "ämmien kotkotukset" menee multa aivan yli. Mitä nämä ns. kotkotukset on, en tiedä, koska en tosiaan sellaisia ole koskaan tajunnut. Sellaisia sitten kun tulee vastaan, tuijotan suu auki enkä osaa oikein vastata yhtään mitään. Olin mä sellaisessakin ihmiskokeessa yläasteella missä yritettiin kolmestaan olla bestiksiä yksien typyjen kanssa. Mä koin senkin jotenkin kauheen vaikeeksi. Justiinsa ehkä siksi että siitä tehtiin sellanen juttu, että "nyt sovitaan et me kolme ollaan bestiksiä". Mikä sellainen ystävyys oikein on?

Joo, olen yksi niistä kliseistä jotka "tulee hirveen hyvin poikien kanssa toimeen" mutta niin se vaan aina on ollut. Jätkäporukoissa on helppoa, varsinki sillä jätkällä jolla on tissit. Se tissillinen jätkä voi halia niitä muita kavereita ilman että siinä on mitään seksuaalista (paitsi kuulemma pojilla on aina kaiken suhteen kaikki jollain lailla seksuaalista, mutta se ei oikeastaan nyt kuitenkaan liity tähän) ja samalla se voi heittää läppää poikien kanssa ja olla yhtä luotettava kun ne kaikki muutkin. Eipä vaan viime vuosina ole ollut niitä miespuolisia kavereita niin paljon kun on tuo yksi miespuolinen "ystävä" sen verran läheinen. Eikä se mun mielestä oikein siitäkään johdu, vaan lähinnä siitä että mun ne kaikki hyvät miespuoliset ystävät oli lähinnä Turussa, Tampereella kun kaveripiiri muodostuu lähinnä miehen kavereista ja tanssikavereista (ehkä vähän myös koulukavereista). Ei oikein kenestäkään ole tullut niin läheistä enää. 

Paitsi että, olen Tampereelta löytänyt yhden hyvän ja rakkaan NAISPUOLISEN ystävän, meidän perheen vaimon. Sen tajuaminen oli mun mielestä ihan käsittämätöntä, että mulla on ihan oikeasti hyvä ja läheinen ystävä joka on tyttö (tai nainenhan se on, mut tyttö on paljon kivampi sana). Älkääpä nyt käsittäkö väärin, on mulla Turussakin ollut (ja on edelleen) hyviä naispuolisia ystäviä, enemmän mä silloin silti hengasin niiden poitsujen kanssa.

Edelleen silti kadehdin niitä tiiviitä kaveriporukoita jotka viettävät koko viikonlopun yhdessä, tytöt ja pojat toistensa luona öitä keskenään, kaikki nukkuu missä sattuu ja koko seuraava päivä katsotaan leffoja ja syödään herkkuja. Mä seurasin nuorempana sellaistakin vähän sivusta, olin tavallaan mukana mutta aina ulkopuolinen. Se porukka oli ihana, siinä oli yksi mun tosi hyvä ja rakas ystävä ja sen kautta mä tavallaan ansaitsinkin sen että sain olla niiden touhottajien matkassa aina silloin tällöin. Mä kyllä pidin niistä ihmisistä mutta se ei sitten ilmeisesti kuitenkaan vaan riittänyt, en kokenut siltikään että mä olisin kuulunut niiden kanssa sinne. 

Että kyllä täälläkin päässä vikaa on, en mä sitä ole koskaan kieltänyt. Kyllä se omaan itseensä käpertyminen on vaan itselle niin tarpeellista toisinaan että ei pysty olemaan minkään porukan osa kun ei siinä porukassa mihinkään itseensä voi mennä, siinä pitää olla porukassa ja hauskuuttaa kaikkia muita niiden kaikkien muiden kanssa.

Ystävät on silti ihania, monet tytötkin on ihania vaikka niillä onkin niitä ämmien kotkotuksia, monet pojatkin on ihania vaikka nekin ovat välillä aika kauheita ämmiä. Nää on vaikeita mutta helppoja asioita. Ei sitä kuitenkaan ihminen yksin tykkää olla ja mä arvostan jokaikistä ystävää jonka kanssa olen saanut ja vieläkin saan elämääni jakaa.

Tulipa pohdintaa, hieno matka taas omaan sisimpään, kiitos että sain jakaa tämän kanssasi :)


Päivän paidasta vastasi tänään salivaatteet, voin nettikauppojen kuvin kertoa mitä mulla oli päällä.

Zombies in Wonderland huppari. Threadless.comista, tietenkin.

Tämä ihastuttava paita David & Goliathilta jota ei ainakaan tuolta brittikaupasta enää näy löytyvän paitsi miesten versiona.

Lahjoja

Millaisia lahjoja sinä ostat? Ostatko ollenkaan?

Synttärilahjat ovat pitkään olleet mun elämän ongelmakohtia. Siis sekä niiden saaminen että ostaminen. Oon aina ollut sitä mieltä että lahjojen pitää ehdottomasti olla sellaisia että ne merkitsevät sille saajalle jotain ja että niistä tulee oikeasti tärkeä olo. Sellainen olo että lahjan antaja on ihan oikeasti ajatellut mitä just tuo tyyppi voisi haluta ja mistä juuri se kaveri ilahtuu.

Musta on itsestä tullut parin viime vuoden sisällä sellainen ihminen joka ei oikein muista ostaa lahjoja, ei jaksa panostaa niihin, mutta toisaalta en myöskään enää odota oikein minkäänlaisia lahjoja. Mua kyllä harmittaa kauheasti tämä muutos itsessäni, siis oikeasti se, etten enää oikein osta lahjoja ihmisille. Muistan nauttineeni kovasti kun suurimman osan ajasta onnistuin aina ostamaan lahjoja aivan nappiin, vastaanottajan muistellessa niitä myöhemminkin kun juuri se lahja oli ihan hirveän toivottu eikä edes ehkä tajunnut toivoneensa sitä. Nyt mä oon vaan plääh ja lupaan viedä rakkaita syömään johonkin. Se on muuten lupaus joka tuppaa venymään harmillisesti kuukausien päähän syystä tai toisesta, voi höh.

Ennen lahjojen saaminen oli ihan hirveän tärkeää, varsinkin kun on syntynyt niin lähellä joulua. Ei ole oikeastaan ollut kahta kertaa vuodessa kun saa lahjoja ja monet ihmiset tulevat sitten lahjan kanssa kera lauseen "tää on sitte yhteinen joulu- ja synttärilahja". Muistan kun varsinkin pienenä tuo lause otti aivoon aivan suunnattomasti. Lahjat eivät kuitenkaan olleet sen kummempia kun muut saivat joulu- tai synttärilahjaksi. Onneksi äiti aina tiesi sen ja mä oon sentään siltä saanut aina erikseen nuo lahjat. Jos jotain nyt huolettaa niin en mä oikeasti ole jäänyt mistään paitsi, mulle on aina järjestetty erikseen synttärikemut joulukiireistä huolimatta. Hemmotellun prinsessan on ollut hyvä olla :D

Kyllä mä edelleen tykkään lahjoista mutta nykyään tärkeämpää on kuitenkin se, että saa juhlia vaikka sitten niitä synttäreitä itselle tärkeiden ihmisten kanssa ja saa leipoa ja syödä niitä leipomuksia. Se on ihanaa.

Pakko kuitenkin kertoa yksi elämäni kamalimmista kokemuksista lahjojen suhteen. Kyllä se kamala taisi olla ku vieläkin asian muistan. Vietettiin 17-vuotissyntymäpäiviäni. Sain muutamalta ystävältäni porukalla ostetun lahjan. Paketista huomasi että CD:hän se siellä. Jo silloin olin kova musafani ja olinkin kovin innoissani avaamassa pakettia. Odotuksista huolimatta paketista paljastui Brian Adamsin Greatest Hits. Siis ihan oikeasti. Artisti jota en (varsinkaan tuolloin) arvostanut pätkääkään. Tyypit kuitenkin tunsivat mut ihan hyvin, eivät olleet siis vieraalle ihmiselle ostamassa ns. turvallista lahjaa. Hymyilin kauniisti ja kiitin, yritin jopa kuunnella kyseistä levyä välillä. Vielä kyllä tähänkin päivään asti olen pohtinut oliko tuo lahja vitsi vai ihan oikeasti tosissaan ostettu. Jotenkin se ehkä viilsi niin syvälle että ihmiset joiden pitäisi minut tuntea, ostavat jotain sellaista mulle joka on niin vierasta ja kaukana mun tykkäämisistä. Onneksi nykyään osaan jo nauraa asialle. Tuolloin osasin olla vain kohtelias.

Mä toivon että musta vielä kuoriutuu se hyvien lahjojen ostaja tässä lähiaikoina ja pystyn taas ilahduttamaan läheisiä ihmisiä jotka lahjansa ovat ansainneet. Toivon myös etten koskaan ikinä tule tuottamaan noin kamalaa pettymystä kellekään kun nuo edellä mainitut ystäväni. On se synttärilahja kuitenkin tärkeä juttu monelle.

Päivän paita on ennenkin ollut päällä. Se on hyvä paita se.

Vähän erilainen kuvakulma Threadlessin paidasta. Suden päätä ei näy kun susi on niin iso ja punahilkka niin pikkuruinen.