Toi työnhakuasia on edelleen vaan yhtä vaikea, tuntuu kyllä sille, etten todellakaa ole yksin tuon asian kanssa. Ihmettelen edelleen vaan miten ne nyrpeät pikkumisut nappaa sellasia työpaikkoja mihin minä olisin täydellinen, mutta mua ei oteta edes haastatteluun. Ehkä niille ei tarvii maksaa niin paljon palkkaa.
Sosiaalinen elämä, mikä se sellainen on? Mä vietän aikaani koneen edessä, koska Facebook, Tumblr, Twitter, Blogger, Buzzfeed, jopa Lily. Suurin osa kavereista on Facebookin chatissa lähestulkoon yhtä paljon kuin minä, joten jutuissa kyllä pysyy ajan tasalla, mutta se ihmiskontakti on jossain muualla. Mähän käyn harvojen töiden lisäksi vain salilla ja tanssitunneilla. Tanssitunneilla on toki ihania tyyppejä, mut enhän mä niitä näe kun kerran viikossa. Lauantaina ennen töitä käväisin Nekalassa ihastuttavan Asikaisen luona tyttöjen hutsukekkereillä syömässä herkkuja ja saamassa mahani kipeäksi niistä kyseisistä herkuista. Kemuissa oli aivan ihastuttavia naikkosia, ja mä olin ihan innoissani kun sai pitkästä aikaa höpötellä ihmisjoukossa. Samaan aikaan kuitenkin joutui skarppaamaan ihan sikana, koska mä olen niin kova jännittämään uusia ihmisiä. Se ei kuulemma näy päälle, mutta se sisäinen taistelu on aika raastavaa. Siinä kun hieman ennen puolta yötä lähdin tarpomaan keskustaa kohti, pärähdin itkuun lumisateessa. Puoliksi siksi, että oli niin kivaa, mutta toinen puolihan liittyi siihen, että se iki-ihana jännitys laukesi. Sai vihdoin hengittää raikasta ilmaa ihan yksin. Aika kamalaa, koska ilta oli aikamoisen onnistunut.
Mä oon läski ja liikunta on ihan perseestä. Tää on ollut parin päivän kantava teema. Asian eteen tietenkin yritän koko ajan tehdä jotain, mutta se on niin vaikeaa. Jäätelö on niin hyvää ja karkit myös. Syön yllättävän kurinalaisesti, mutta siitä ei tunnu olevan kauheasti apua, en käy ihmisten kanssa syömässä tai kahvilla tai oikeastaan yhtään missään, paitsi joskus lauantaisin jos saa herkkupäivän. Toikin toki yhdistyy siihen sosiaaliseen elämään ja sen olemattomuuteen. Mutta toi läskihomma, minkäs sille teet. Telkkarissa näkyy 140 kiloinen ihminen ja mä näen itseni yhtä isona vaikka tosiasiassa oon alle puolet sen painosta ja mulla on ehkä vaan viis kiloa ylimääräistä. Ihan terve meininki. Onneks se kaikki paino on kerääntynyt tohon keskivartaloon, että varmasti hankin itselleni jonkun kakkostyypin diabeteksen vielä jonain kauniina päivänä. Ehkä mieluummin haluan olla fitnesskarhu kun diabetesjänö. Vaikka karkki onkin hyvää. Itsekuria tänne lisää, kiitos.
Liikuntahan ei oikeasti ole perseestä, se on viime aikoina ollut perseestä vaan siksi, koska salilla ei kulje enää niin hyvin kuin aikasemmin ja tanssitunnitkin tuntuu olevan sitä, että potkin itseäni päähän. Mistä tämä tällainen on tullut? Jos mä olisin sellainen ihminen joka jää kotiin "koska oli niin ikävä ilma pihalla, ni sohvalla oli paljon mukavampaa suklaalevyn kanssa", en olis ollut varmaan kahteen viikkoon yhtään missään. Paitsi niin, tänäänhän se paska ilma vasta oli. Menin silti tanssimaan, ihan hyvä että menin.
Mä oon tässä muutenkin pohtinut, että tää kaikki negatiivinen ajattelu kumpuaa varmasti siitä, ettei ole niitä hemmetin vakkaritöitä. Vakkaritöistä sais rahoo, ehkä sellasia kivoja työkavereita joista vois tulla muutenki kavereita ehkä, olis joku paikka mihin purkaa ylimäärästä energiaa eikä olis edes jaksamista enää valittaa mistään. Vai onko ihminen koskaan tyytyväinen?
Onneks on tämä biisi, se kuulostaa kesälle. Ajattelin, että voisin ens kesänä sitten luukuttaa tätä tossa Sorsapuistossa, syödä jäätelöä ja lukea kirjoja samalla kun Merkkari saa hermoromahduksen kun se on joutunut olemaan liian pitkään pihalla vaikka halusikin mukaan.
