Eiku siis mitä tässä nyt oikein tapahtuu?

Syön päärynää mun maailman parhaassa sängyssä (jonka halusin varmaan viisi vuotta hankkia ja nyt mulla on se vihdoin!!) ja aloin miettimään, että miksi mulla on niin kova kiire saada mies. Oon elänyt nyt tätä jonkinsortin sinkkuelämää puolisen vuotta ja sinä aikana on tapahtunut kyllä aika paljon kaikenlaista jännää ja vähemmän jännää. Olen tavannut ihan hirveästi uusia ihmisiä, olen tutustunut joihinkin vanhoihin tuttuihin paremmin, olen saanut paljon uusia ystäviä ja menettänyt joitain ihmisiä. Ei sillä ettenkö mä olisi voinut avioliiton aikana tehdä samoja asioita, mutta jotenkin tämä aika on vaan tuntunut enemmän siltä, että oon huomattavasti avoimempi uusille ihmisille ja kokemuksille.

Olen tapaillut muutamaa tyyppiä tässä puolen vuoden aikana. Ihania tyyppejä, aikansa. Yhden kanssa ajoitus oli aivan väärä, molemmat oltiin aivan liian rikki ja hajalla että mikään olisi voinut toimia, toisen kanssa homma kesti vähän pidempään ja siitäpä sainkin sitten palkinnoksi aika rikkinäisen sydämen ja uuden luottamuspulan miehiä kohtaan, yksi kesti vain about viikon, mutta se on silti mainitsemisen arvoista, koska jotenkin siinä ajassa ehdin myös oppimaan ihan hirveästi ainakin itsestäni. Yksityiskohtia on turha alkaa puimaan, koska kukaan niistä (enkä minäkään) ole varmastikaan tahallaan kurja toista kohtaan. Tai ainakin näissä tapauksissa tiedän ettei oltu, oikeasti eikä ainakaan tarkoituksella.

En ole ennen oikein edes uskonut, että ajoitus olisi jotenkin muka joku olemassa oleva asia, koska ajattelin aina, että jos tykkäät jostain niin sit sä tykkäät siitä ja kaikki asiat siitä ympäriltä kyllä hoituu (tosin toiveikkaana ihmisenä mä ajattelen edelleen noin. Tyhmää? Ehkä, mutta toisaalta, mitä välii?). Ikävä kyllä on pakko myöntää olevani ehkä vähän väärässä tuon suhteen, ainakin joiltain osin. Jos tilanteessa on kaksi ihmistä, jotka joutuvat lapioimaan paskaa kaksin käsin tahoillaan, ei siitä nyt vain yhteen lyötynä oikeasti saa minkäänlaista toimivaa konseptia. Vaikka kuinka haluaisi. Typerintä siinä tietenkin on se, ettei sitä huomaa heti. Todennäköisesti vasta kun tilanne on ollu ohi muutaman viikon.

Pöllitty törkeästi täältä

En myöskään ole oikeasti tiennyt miten kamalaa on se, ettei toisesta normaalin intensiivisen yhteydenpidon jälkeen kuulu mitään. Ei yhtään mitään. Vaan nytpä tiedän. Se tuntuu sille, että sulta jollain lailla viedään ihmisarvo, sä et tavallaan ole yhtään mitään. Tuntuu sille, että sä et ole sen ihmisen maailmassa yhtäkkiä vaan enää olemassa. Olet ilmaa (jännä termi sinänsä, kun tuo ilma tuntuu olevan aika iso elinehto ihmiselle noin yleensä (kuten tuossa ylhäällä hyvin todetaankin), mutta paremman puutteessa kelvatkoon). 
Some-maailmassa paskinta kyllä on se, että näet hyvin kun toinen on lukenut sun viestit ja tiedät koska se on viimeksi ollut linjoilla. Pulssi nousee, hengitys muuttuu pinnalliseksi ja hyvin nopeaksi. Joo, se on lukenut sun viestin EIKÄ VASTAA MITÄÄN! Menee päiviä, anelet vastausta, saat ainoastaan varmistuksen siitä, että sun viestejä luetaan, et muuta. Tässä kyllä kiinnostaa, että onko tää reagointi ainoastaan ns. ämmien juttuja vai kärsiikö miehet samalla lailla viestinnän vaikeudesta?

Tämä viety hävyttömästi täältä

Mites sitten kun olet jonkun kanssa tapaillut viikon ja molemmat ovat lähteneet siihen juttuun mukaan vähän liian pää edellä? Kummallakin heti ihan hirveän hyvä fiilis ja ilmeisesti ihan kohtuu kovat odotukset toisesta. Että hei NYT TÄÄ LÄHTEE, TÄÄ ONNISTUU HEI! Vauuuu!!! Ja sitten se ei vaan menekään niin. Ja se johtuu tasan tarkkaan niistä odotuksista, kaiken pitäisi mennä heti täydellisesti. Sitten ei ollakaan valmiita edes yrittämään vaikkei mitään ihan hirveän ihmeellistä ole edes vielä tapahtunut. Salamarakkaus, onko sitä, niinkun ihan oikeasti onko sitä?
Tosin, kamala sanoa näin vaikka totta se on, mutta alkaa varmaan johtumaan tästä iästäkin jo. Kaikille tuntuu kertyneen vähän (aika paljon, tosipaljon) matkatavaraa elämän varrelta ja ollaan sitten joko liian innokkaita tai liian varovaisia. Oliskohan jotain keskitietä olemassa? 

Rakas exäni sanoi hienosti tuosta pää edellä kielikuvasta, että miksei kävisi vähän rantavedestä tarkistamassa voiko oikeasti hypätä. Siihen minä tietenkin, että miksi kävisi, en halua olla kyyninen ja aina epäillä kaikkea ja kaikkia enkä todellakaan halua olla sellainen hard to get, joista tässä maailmassa tuntuu olevan jonkinlaista ylitarjontaa jopa. Mun mielestä on ok hypätä pää edellä, sit jos sattuu, niin jäädään sitten kellumaan, itketään hetki ja sit taas noustaan ylös ja jatketaan matkaa. Kuulemma ero on siinä, että ne hard to get tyypit käy tarkistamassa voiko hypätä, mutta ne jää myös vain lillumaan siihen veteen vaikka hyvin voisi hypätä. Mä oon kyllä edelleen ainakin vähäsen sitä mieltä, että miksei vois vaan hypätä suorilta ja tarkistamatta, joskus sekin kannattaa, pakkohan senkin on kannattaa? Vai?

Oikeastaan musta tuntuu, että eron jälkeen nämä kolme tyyppiä ovat vaikuttaneet mun ajatusmaailmaan tosi paljon. En ajattele enää, etten halua enää koskaan naimisiin, vaikka eron aikoihin olin täysillä sitä mieltä, että avioliitto on ihan turha asia, kerran testattu, kiitos ei. Mutta nyt olenkin ihan valmis siihen, että kunhan se oikeanlainen urho tuosta vastaan tulee, olen ihan valmis kaikkeen, pää edellä ;) Ja tällä kertaa mekko ei ole musta. Joo, olen tyttö, tiedän suurinpiirtein millaisen mekon haluan, mitä ihmettä? 
En myöskään enää osaa kauhistella sitä, että jollain on jo lapsia (en mä kenenkään muun toukkaa ala kasvattamaan, en ikinä, se ei ole mun homma, mutta kyllä mä voisin sellaisen elämässä jollain lailla olla) enkä pelkää sitä, että mitä jos itse vahingossa alkaisikin haluamaan vielä lapsia. En pelkää ihastua, haluan rakastua, tulisesti, palavasti ja intohimoisesti, edelleen. Siksi mä varmaan niin kovasti haluan miehen elämääni, eikä siinä ole mun mielestä mitään vikaa. Nää on isoja asioita, ja tottakai ne tapahtuu mun pään sisällä, mutta kiitos kuuluu silti myös niille miehille joiden vuoksi olen näitä asioita joutunut miettimään.

Boheemia, yksinkertaista (VALKOISTA) metsänneitopitsimekkoa odotellessa. Eikun siis sitä miestä joka sen mulle mahdollistaa <3

BOOM! Täältä tämä. Tosin uskon vakaasti että tämä on asia mihin saa vielä muutoksen :)

No vähän silleen tyhmästi tein....

Mä nyt vähän silleen, että kun oli tässä puolen vuoden sinkkuilun aikana sen verran monta pettymystä (oppimiskokemusta!!!!) elämässä miesten suhteen, niin tein sitten sellaisen listan mitä mä odotan ja ansaitsen ja mitä en missään nimessä halua enkä todellakaan ansaitse. Samaan syssyyn asettelin facebookissa kysymyksen jossa tiedustelin onko edes olemassa miehiä jotka aivan omaehtoisesti kohtelevat naista kuin prinsessaa.

Sitten aloin miettimään et onkohan se nyt sitten niinkun järkevää, asettaa niin kovasti odotuksia toiselle.

Mutta miksei olisi, itse oon ainakin sellainen ihminen, että jos jostain tykkään, annan itsestäni todella paljon. Myös mun ystäville ja äiteelle. Välillä menee hyysäämisen puolelle, mutta sekin on vähän sellanen homma, että mitä sitten. Mulle tulee hyysäämisestä parempi mieli ja niin monesti kyllä niille hyysäämisen kohteillekin.

Prinsessakysymys selvästikin sohaisi jotain arkaa kohtaa, koska niin moni ystävistäni oli sitä mieltä, että parisuhteessa toista pitäisi kohdella tasavertaisena ihmisenä. Lisäksi moni jotenkin kovin väheksyvästi puhui et no ei sellasta nyt ainakaan et shamppanjaa ja vaahtokarkkeja ja vaahtokylpyjä ja ruusun terälehtiä. Siis mitä? Miksei muka? Siis että jos joku nainen haluaa helikopterilentoja ja vaahtokylvyn jossain vuoren huipulla niin miksi se tekee siitä ihmisestä yhtään sen vähempiarvoisen????? Vaikka se ei just sulle olis niin tärkeää, jollekin se voi olla ja jos siihen on mahdollisuus, miksi sellaista ei voisi toiselta toivoa? Että voi jumalauta.

Ja niin, eikö se sitten myöskään ole tasavertaista, jos meikä hyysää niin myös mua hyysätään?
Vai eikö se menekään niin?

Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että miehen tulee olla mies. Niinku MIES. Ja mun mielestä mies kuitenkin jonkin sortin lailla hoivaa naistaan ja pitää hyvänä. Ei mies ja nainen ole kuitenkaan samasta puusta veistettyjä olentoja, itse ainakin kaipaan sellasta pään silittelijää joka ottaa syliin ja vaihtaa lamput (kukkia en halua, kukat on tylsiä ja kissa syö ne...). Mä aika hemmetin hyvin osaan itse kyllä vaikka juurikin vaihtaa ne lamput, mut kyllä mun mielestä silti on kivampaa jos joku muu tekee sen. Tulee tytömpi olo sellaisesta, oon aina ollu ihan liian hyvä jätkä. Haluan olla prinsessa. Ja ei, prinsessa ei mun mielestä ole paha sana, se on vain hyvin väärinkäytetty.
Tämä on tietenkin ihan kamalaa tekstiä näin nykyaikana kun on kaikenmaailman vessagateja ja ties mitä ympäri maailmaa.

Ihan sama, mä puhun nyt ihan vain itsestäni, en esimerkiksi transnuorista (joilla on IHAN VARMANA TOSI VAIKEAA!).  
Sori ny. 

Niin, mun lista. Aika vähään mä tyytyisin ja siltikin tuntuu, että noi asiat on aivan ylitsepääsemättömän vaikeita. Vai valitsenko vain vääriä miehiä? 

Vai miltä kuulostaa seuraavat? 

• Haluan treffeille, oikeille treffeille (oikeat treffit on kanssa vähän haastava termi, mitä sellaiset oikeasti on?) 
• Haluan huomiota (joo, huomiota), siihen liittyy mun mielestä myös se, että mä saan jotain söpöä viestiä päivän aikana ja myös se, että jos ei herätä eikä mennä nukkumaan samassa osoitteessa, saan "hyvää huomenta lässynlässyn"- ja "hyvää yötä mössönmössön"-viestejä. Eihän kaikki sellaisia halua, mut meikä tarvii, se on kivaa ja söpöä. 
• Haluan ja TARVITSEN avoimmuutta ja paljon paljon paljon puhumista. Kun puhutaan paljon ja ollaan avoimia, asioita on näin ollen myös helpompi sanoa suoraan. Vaikka se sitten tekisikin kipeää, se on äärimmäisen tärkeää.
• Tarvitsen miljoonia pusuja ja haleja. Eikä ainoastaan neljän seinän sisällä pimeässä kahdestaan. Kyllä toista pitää voida koskea pihalla ja muiden ihmisten läsnäollessa (tämä ei tarkoita sitä, että syödään toisen naamaa siinä muiden seurassa, järki käteen ja mielikuvitus kuriin, senkin hölmö!)
• Haluan kainaloon ja haluan nukkua ihmisessä kiinni (jos dude ei kestä toisen ihmisen lämpöä, dude voi vetää eräänkin asian päähänsä x'D )
• En halua olla yhdentekevä tai mitätön (mietipä sitä, että tämä pitää ihan erikseen miettiä ja toivoa) 
• En halua pelata pelejä (liittyy kovasti tuohon edellä mainittuun avoimmuuteen)
• En halua tylsää elämää
• En halua hiljaisuutta  

Edellä mainitut ovat tietenkin ihan minua itseäni varten myös, eikä tuo lista taida olla ehkä ikinä valmis. Eipä tuossa myöskään mainita sitä, että haluan suloisen skeittaripojan joka tuoksuu hyvälle ja jolla on parta ja enemmän tatskoja kun mulla. Mä en jotenkin noita ulkoisia asioita jaksa edes sisällyttää tähän, eivät ne periaatteessa ole niitä tärkeimpiä, vaikka ovathan ne (ks. eilinen kirjoitelma).

Mutta ihan oikeasti, mun on todella vaikeaa ymmärtää, että nämä toivomukset olisivat jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeita monille miehille. 
Miten ihmeessä?
Eivätkö naiset nykyään enää vaadi mitään?
Saako nainen vaatia tuollaista?
Miksi mä en tiedä yhtään mitä miesten päässä liikkuu vaikka niin moni mun hyvistä ystävistä on miehiä?
Miksi tän pitää olla näin vaikeaa?
Buu!

Joo, välillä on vähän harvinainen olla.....