Olin juurikin kirjoittanut blogiin, että alan vihdoin olemaan tyytyväinen omana itsenäni ja yksin kissan kanssa ei olekaan niin paha olla. Sitten. Tinderiin pölähti tosi mielenkiintoinen ukkeli. Juteltiin tosi paljon ja ehkä kerran kännissä pussailtiin, huomattiin että oltiin tosi samanlaisia. Mutta mä aloin pelkäämään, että jos me ollaan samanlaisia, me ei voida olla kun kavereita joten käyttäydyin juurikin niin. Tuo miekkonen oli kuulemma koko ajan salaa ollut sitä mieltä että tästä tulee jotain. Niin siitä tulikin, siinä vaan kesti vähän pidempään....
Nyt me asutaan yhdessä aivan ihanassa kodissa, elämä on ihanaa, mulla on vaikeaa, mutta tuo mies on jotain aivan älytöntä.
Mulla on mies joka tekee tajuttoman hyvää ruokaa, silittää päätä ja pussailee.
Mies joka antaa mun nukkua kyljessä kiinni vaikka tulee hirveä hiki.
Mulla on mies joka pitää musta kiinni kun huutoitken keittiön lattialla ja lyön itseäni nyrkeillä koska en saa henkeä eikä itku lopu.
Mies joka hymyilee koko naamallaan ja nauraa koko kehollaan.
Mulla on mies jonka mielestä mä olen täydellinen nainen.
Mies joka kestää niin paljon ja ymmärtää kun en jaksa nousta sängystä.
Mulla on mies joka välillä pomppii aamuisin mun päällä kun se haluaa painia.
Mies joka juttelee ja väittelee mun kissan kanssa kun se herää ennen mua kuitenkin.
Mulla on mies joka tykkää tosi paskasta musiikista ja huonoista leffoista.
Mies joka rakastaa mua just tällaisena kun mä olen.
Se on vähän sellainen homma tässä sairasloman edetessä, että olen huomannut olevani ihan todella yksin. Mulla ei ole sellaista omaa yhteisöä. Mun sosiaalinen piirini muodostuu tällä hetkellä mun avomiehestä (HUOM HUOM!!! Mulla ei oo ainoastaan boifreendiä vaan se on jo avomies! Tästä ehkä lisää myöhemmin, varsinki siksi koska hää löytyi tinderistä :'D), äidistä ja kissasta. Ja jösses jos noita ihmisiä (ja eläintä) ei olis, en tiedä miten jaksaisin tätä maailmaa.
Mulla ei ole Turussa vielä vuodenkaan jälkeen mitään suunnatonta ystäväpiiriä. Miekkosen kavereita saan lainata ja lainaankin monesti, mutta en mä niistäkään mitään ystäviä ole saanut. Ihania tyyppejä, muutama sellainenkin jonka voisin mieluusti ystävöittää, mutta niin, en oikeen kehtaa koskaan kysyä yksin ketään mun kanssa mihinkään. Lisäksi mä kaipaisin niin kovasti niitä tyyppejä joiden sohvalle voi mennä möllöttämään ja tuijottamaan eteenpäin. Mulla on pari sellaista tyyppiä Tampereella, mutta mä tarttisin pari sellaista myös Turkuun. Sellaisen sohvamöllötyksen kysely vasta olisikin kovan kehtaamisen takana, ei muuten onnistu puolituttujen kanssa (en oo kyl edes koittanut). Olen kehittänyt sellaisen kunnon sosiaalisen ahdistuneisuuden tähän kaiken päällisiksi. Jes.
Töistäkään ei ole mitään sellasta kunnon yhteisöä tullut, ja miksi tulisikaan, mä oon vuoden sisällä ollut seitsemässä eri työpaikassa. SEITSEMÄSSÄ!!! Ihmetteleekö joku vielä miksi olen semipitkällä sairauslomalla?
Mulla oli Tampereella maaaaaailman paras työpaikka. Sellainen jota kaipaan edelleen, se porukka oli jostain muusta maailmasta. Vaikkei me tavallaan oltu mitään bestiksiä kenenkään niiden kanssa, mutta se työpaikka oli sellainen, että sinne kun meni, tuntui aina kuin menisi kotiin. Työkaverit kesti ne huonotkin päivät ja tsemppasivat täydellä rakkaudella eteenpäin. Siellä mä toki viihdyinkin yli kaksi vuotta, olisin viihtynyt varmasti pidempäänkin, mutta muuton jälkeen alkoi tulla aika raskaaksi Turusta kulkea Tampereelle vain muutaman tunnin baarivuoron takia. Tavallaan se olisi ollut sen arvoista, mutta ei sellaisen jaksaminen mulla olisi riittänyt pidemmän päälle. Mutta näille ihmisille olen erittäin kiitollinen, he ovat mulle tosi rakkaita edelleen, vaikka nähdäänkin erittäin harvoin. He ovat opettaneet mulle sen, millainen on oikea työyhteisö, millaiseen työyhteisöön itse haluaisin kuulua.
Mä olin muutaman hetken ajan puhunut tästä mun yhteisön puutteesta kun äiti kertoi mulle ihanan jutun minkä oli itse kuullut taannoin. Intiaaniheimoissa masennusta ei pidetä minään sairautena jota tulisi hoitaa tai jonka pitäisi jollain lailla mennä pois, vaan se on mielen puhdistautumista uuteen. Koko heimo kerääntyy masentuneen luo ja tukevat häntä prosessissaan kukin tavallaan. Tuo vasta on yhteisöllisyyttä parhaimmillaan. Saat olla juuri sellainen kuin olet ja sun koko yhteisö hyväksyy sinut juuri sellaisena! Mä haluan ajatella että tämä olisi meidänkin länsimaisessa kulttuurissa mahdollista. Tämänkin ikäisenä.
Mä haluan toivoa että maailmasta löytyy niitä ihmisiä jotka haluaa mut sohvalleen möllöttämään, juuri tällaisena kuin olen. Niitä ihmisiä jotka antavat mun surra suruni ja itkeä itkuni. Koska ne samat ihmiset saavat nähdä myös mun iloitsevan ja nauravan vapaammin kuin kuukausiin. Mä haluaisin toki myös tulevaisuudessa olla jollekin se ystävä jolla on se sohva jolla saa vaan möllöttää ja olla. Haluan kuulua sellaiseen yhteisöön joka antaa jäsentensä olla sellaisia kuin he ovat, vikoineen kaikkineen, sellaiseen armolliseen yhteisöön jossa kaikki ovat vain ihmisiä. No jos nyt edes sais parista kaverista ystävän, keskityn eka siihen ;)
