Oodi miehelle

Olin juurikin kirjoittanut blogiin, että alan vihdoin olemaan tyytyväinen omana itsenäni ja yksin kissan kanssa ei olekaan niin paha olla. Sitten. Tinderiin pölähti tosi mielenkiintoinen ukkeli. Juteltiin tosi paljon ja ehkä kerran kännissä pussailtiin, huomattiin että oltiin tosi samanlaisia. Mutta mä aloin pelkäämään, että jos me ollaan samanlaisia, me ei voida olla kun kavereita joten käyttäydyin juurikin niin. Tuo miekkonen oli kuulemma koko ajan salaa ollut sitä mieltä että tästä tulee jotain. Niin siitä tulikin, siinä vaan kesti vähän pidempään....

Nyt me asutaan yhdessä aivan ihanassa kodissa, elämä on ihanaa, mulla on vaikeaa, mutta tuo mies on jotain aivan älytöntä.

Mulla on mies joka tekee tajuttoman hyvää ruokaa, silittää päätä ja pussailee.
Mies joka antaa mun nukkua kyljessä kiinni vaikka tulee hirveä hiki.
Mulla on mies joka pitää musta kiinni kun huutoitken keittiön lattialla ja lyön itseäni nyrkeillä koska en saa henkeä eikä itku lopu.
Mies joka hymyilee koko naamallaan ja nauraa koko kehollaan. 
Mulla on mies jonka mielestä mä olen täydellinen nainen.
Mies joka kestää niin paljon ja ymmärtää kun en jaksa nousta sängystä. 
Mulla on mies joka välillä pomppii aamuisin mun päällä kun se haluaa painia. 
Mies joka juttelee ja väittelee mun kissan kanssa kun se herää ennen mua kuitenkin.
Mulla on mies joka tykkää tosi paskasta musiikista ja huonoista leffoista.
Mies joka rakastaa mua just tällaisena kun mä olen.

 

Törkee ikävä

Aina välillä tulee kauhee ikävä exää. Siis niin, että itket suihkussa ja mietit sitä sun vanhaa kämppistä jonka kanssa oli kiva asua. Jep, kämppistä. En mä ikävöi meidän parisuhdetta kun ei se oikeen ollut edes parisuhde, ikävöin tota ihmistä. Eikä kukaan just nyt tällä hetkellä rakasta mua niinkuin se rakasti mua joskus. Enkä mä saa just nyt tällä hetkellä rakastaa ketään niinkuin sitä rakastin silloin joskus. Meidän erosta on yli yhdeksän kuukautta jo. 

Välillä mietin, että kannattiko Tampereelta lähteä ollenkaan pois, kun mulla on muutenkin kova ikävä niitä ihmisiä siellä aina välillä, ehkä myös siksi että en ole käynyt siellä yli kuukauteen. Mutta sitten mä katson Turkua ja mun henki salpautuu. Tää kaupunki on niin mun koti, mun rakkaus, täällä on myös paljon hyviä ja rakkaita ihmisiä ja vaikka monet niistä läheisistä ihmisistä on tosi uusia tuttuja, ei se tee niistä yhtään sen vähempää tärkeitä.

Ikävä on muutenkin tosi jännä juttu. Kun sitä ei mitkään viestittelyt oikein helpota, ainakaan mun kohdalla. Pitäis nähdä sitä ihmistä ja saada koskea siihen ja kuulla sen ääni. Musta tuntuu että jos vaan juttelen jonkun ihmisen kanssa vaikka puhelimessa tai laitan vaan viestiä, se ikävä vaan pahenee kun ei saa nähdä toista oikeasti. Siitä johtuen voipi olla etten enää ikinä myöskään halua mitään etäsuhdetta kehenkään. En mä ainakaan sellaista jaksais.

Buahhahaah ;)

Tosin, en mä kenenkään kanssa vielä haluaisi asua myöskään. Huomasin viime yönä, ihan pienen ohikiitävän hetken ajan, että olen ihan tyytyväinen just tähän olemiseen. Yksin kissan kanssa. Eli ehkä mä alan pikkuhiljaa hyväksymään tämänkin, tottumaan siihen yksinoloon. Tuskin ikinä kokonaan (enkä edes haluaisi kokonaan tottua siihen), mutta se parin minuutin fiilis riitti siihen, että voin myöntää itselleni että mä pystyn kyllä tähän. Ihanteellista tämä ei siltikään ole, taistelen edelleen sen puolesta, että mä löydän mun ritarin joka pelastaa mut maailman synkkyydeltä. MUTTA, mä en ehkä kuole yksinäisyyteen sitä odotellessa.

Teini-ikä

Mä lasken olleeni teini-ikäinen vielä 25-vuotiaana, ainakin käytös oli sen mukaista. En nyt tiedä olenko edelleenkään mitenkään hirveän aikuinen mutta joissain asioissa sitä on kai tullut vähän kypsemmäksi ja viisaammaksi. Luulen kyllä että osansa asiassa on tehnyt parisuhde ja toisen ihmisen kanssa eläminen, kun on pakko vähän muokkautua ja olla vähän vähemmän kakara, tavallaan. Monissa asioissa olen kyllä edelleen aivan kakara, kattokaa nyt tätä blogiakin. Höpsöjä ja hupsuja juttuja, kaikki on ihq ja söpöö, eikä se haittaa yhtään! Mua ainakaan.

Parastahan toki tuossa aikusena teini-ikäisenä olossa on se, ettei ole oikeastaan vastuussa muille kuin itselleen, ainakaan tavallaan. Ikävintä siinä ainakin omasta mielestäni on se teini-ikäisen tunne-elämä. Se lapsellinen kuvitelma siitä että olet muka aikuinen ja silti pään sisällä aivan uskomaton idiootti. Ihan oikeesti. Kenen ruokavalioon kuuluu pelkästään kirsikkatomaatit ja jäätelö? Tämähän oli siis mieheni kuvaus mun ruokavaliosta silloin kun me tavattiin. (Mut kyllähän mä nachojakin söin usein.)

Eniten vieläkin hävettää se, miten moneen kaveriin menin ihastumaan. Eikä ehkä sekään miten moneen kaveriin vaan enemmänkin se, miten monelle se piti väkisin tunnustaa. Olen vieläkin välillä sitä mieltä että olen anteeksipyynnön velkaa useammalle miehelle, kaadoin kaikki mun tunteet niin monen ihmisen niskaan ja odotin tietenkin aivan samansuuntaista, rakkauden täyteistä vastausta kun oikeasti suurin osa oli sitä mieltä että ei kiitos. Niin, itseasiassa kaikki niistä mun kavereista joihin olin ihastunut ja joille sen tunnustin sanoivat ei. Nykyään se naurattaa, silloin se oli aivan järkyttävän kamalaa. 

Se on järjetöntä miten vahvoja tunteita teiniaikuisen sisälle mahtuu. Ne syö jotenkin kaiken muun mitä teet ja monesti ne tuntuu ihan fyysisesti pahalle, myös ne hyvät tunteet, kun ne ovat vaan niin isoja eikä pieni ihminen aina pysty niitä hallitsemaan. Mä oon nyt myöhemmin tajunnut että mä oon varmaankin jollain tasolla vaan tykännyt mun kavereista niin kauheasti ja kuvitellut omassa päässäni että tän on nyt pakko olla ihastumista kun kerta toi kohde on tuota vastakkaista sukupuolta. Ja jos tästä menee vielä syvemmälle niin tottakai sitä myös samaa sukupuolta olevaan ystävään tavallaan ihastuu kun sellaisen kanssa alkaa tutustumaan, kun se ihminen on sitten niin äärettömän kiva. Mutta eihän se mitään romanttista ole. No sekin riippuu toki omasta seksuaalisesta suuntautumisesta mutta puhunkin nyt ihan omasta puolestani tässä ;)

Kyllä mä edelleen tunnen isosti, ei se miksikään ole muuttunut, veikkaan että joku iän tuoma viisaus (hyi miten aikuiselta toi kuulostaa) on vaan auttanut hallitsemaan niitä tunteita jollain lailla. Ei toki aina, edelleen purskahtelen itkuun ties missä jos palaset ovat juurikin oikealla lailla väärissä kohdissa, mutta kuitenkin useammin mulla on tunteet ihan hyvin hallussa. En myöskään ihastu kaikkiin ihmisiin heti, enää, mullahan on toi mies joka kattaa suurimman osan mun rakkaustunteista :D Mutta ehkäpä mä senkin takia olen aina ollut kauhean sosiaalinen ja kiinnostunut muista ihmisistä kun niihin on kiva ihastua, ihan sillä platonisella tavalla. Aika kiva oivallus. 

Tää blogin kirjottaminen on ihan kun terapiassa kävis, tulee jännittäviä oivalluksia kun on pakko olla itselleen rehellinen. Halvaks tulee paitsi että kaikki saa lukea mun oivallukset. No, toivottavasti niistä on jollekin muullekin apua ;)

Päivän paidassa pikku dinosauri ironisesti taas pelaa asteroidia yhtään tietämättä mikä sitä odottaa :(

Irony, threadlessilta tietenkin. Voi dinosauria.