Valitan ja itken

Tuntuu sille, että viime päivinä olen vaan valittanut ja itkenyt asioista. Tärkeistä asioista ja typeristä asioista, ihan kaikista asioista. Eniten valitan töistä, tai siis siitä ettei niitä ole. Sitten valitan mun sosiaalisesta elämästä, tai siis siitä ettei sitä ole. Sitten valitan siitä, että olen läski ja että kun liikunta on ihan perseestä. Sunnuntaina just sanoin lopettavani kaiken kun oon niin huono kaikessa. Kuka tuli just tanssitunnilta, kysynpä vaan?

Toi työnhakuasia on edelleen vaan yhtä vaikea, tuntuu kyllä sille, etten todellakaa ole yksin tuon asian kanssa. Ihmettelen edelleen vaan miten ne nyrpeät pikkumisut nappaa sellasia työpaikkoja mihin minä olisin täydellinen, mutta mua ei oteta edes haastatteluun. Ehkä niille ei tarvii maksaa niin paljon palkkaa.

Sosiaalinen elämä, mikä se sellainen on? Mä vietän aikaani koneen edessä, koska Facebook, Tumblr, Twitter, Blogger, Buzzfeed, jopa Lily. Suurin osa kavereista on Facebookin chatissa lähestulkoon yhtä paljon kuin minä, joten jutuissa kyllä pysyy ajan tasalla, mutta se ihmiskontakti on jossain muualla. Mähän käyn harvojen töiden lisäksi vain salilla ja tanssitunneilla. Tanssitunneilla on toki ihania tyyppejä, mut enhän mä niitä näe kun kerran viikossa. Lauantaina ennen töitä käväisin Nekalassa ihastuttavan Asikaisen luona tyttöjen hutsukekkereillä syömässä herkkuja ja saamassa mahani kipeäksi niistä kyseisistä herkuista. Kemuissa oli aivan ihastuttavia naikkosia, ja mä olin ihan innoissani kun sai pitkästä aikaa höpötellä ihmisjoukossa. Samaan aikaan kuitenkin joutui skarppaamaan ihan sikana, koska mä olen niin kova jännittämään uusia ihmisiä. Se ei kuulemma näy päälle, mutta se sisäinen taistelu on aika raastavaa. Siinä kun hieman ennen puolta yötä lähdin tarpomaan keskustaa kohti, pärähdin itkuun lumisateessa. Puoliksi siksi, että oli niin kivaa, mutta toinen puolihan liittyi siihen, että se iki-ihana jännitys laukesi. Sai vihdoin hengittää raikasta ilmaa ihan yksin. Aika kamalaa, koska ilta oli aikamoisen onnistunut.

Mä oon läski ja liikunta on ihan perseestä. Tää on ollut parin päivän kantava teema. Asian eteen tietenkin yritän koko ajan tehdä jotain, mutta se on niin vaikeaa. Jäätelö on niin hyvää ja karkit myös. Syön yllättävän kurinalaisesti, mutta siitä ei tunnu olevan kauheasti apua, en käy ihmisten kanssa syömässä tai kahvilla tai oikeastaan yhtään missään, paitsi joskus lauantaisin jos saa herkkupäivän. Toikin toki yhdistyy siihen sosiaaliseen elämään ja sen olemattomuuteen. Mutta toi läskihomma, minkäs sille teet. Telkkarissa näkyy 140 kiloinen ihminen ja mä näen itseni yhtä isona vaikka tosiasiassa oon alle puolet sen painosta ja mulla on ehkä vaan viis kiloa ylimääräistä. Ihan terve meininki. Onneks se kaikki paino on kerääntynyt tohon keskivartaloon, että varmasti hankin itselleni jonkun kakkostyypin diabeteksen vielä jonain kauniina päivänä. Ehkä mieluummin haluan olla fitnesskarhu kun diabetesjänö. Vaikka karkki onkin hyvää. Itsekuria tänne lisää, kiitos.

Liikuntahan ei oikeasti ole perseestä, se on viime aikoina ollut perseestä vaan siksi, koska salilla ei kulje enää niin hyvin kuin aikasemmin ja tanssitunnitkin tuntuu olevan sitä, että potkin itseäni päähän. Mistä tämä tällainen on tullut? Jos mä olisin sellainen ihminen joka jää kotiin "koska oli niin ikävä ilma pihalla, ni sohvalla oli paljon mukavampaa suklaalevyn kanssa", en olis ollut varmaan kahteen viikkoon yhtään missään. Paitsi niin, tänäänhän se paska ilma vasta oli. Menin silti tanssimaan, ihan hyvä että menin.

Mä oon tässä muutenkin pohtinut, että tää kaikki negatiivinen ajattelu kumpuaa varmasti siitä, ettei ole niitä hemmetin vakkaritöitä. Vakkaritöistä sais rahoo, ehkä sellasia kivoja työkavereita joista vois tulla muutenki kavereita ehkä, olis joku paikka mihin purkaa ylimäärästä energiaa eikä olis edes jaksamista enää valittaa mistään. Vai onko ihminen koskaan tyytyväinen?

Onneks on tämä biisi, se kuulostaa kesälle. Ajattelin, että voisin ens kesänä sitten luukuttaa tätä tossa Sorsapuistossa, syödä jäätelöä ja lukea kirjoja samalla kun Merkkari saa hermoromahduksen kun se on joutunut olemaan liian pitkään pihalla vaikka halusikin mukaan.

Tyyli ennen kaikkea!

Kun mies tekee vaimolle kuntosaliohjelman ma/ke/pe ja sanoo keskiviikon olevan "vähän sellainen kevyempi", sitä miestä ei sitten kannata uskoa. Olen salin jäljiltä ollut aivan kuollut koko päivän. Ainakin päästiin takaisin Powerhouselle. Vaikka se onkin hiukan kauempana, se on silti tuttu ja turvallinen ja siellä on tilaa tehdä ja touhuta. Treenaaminen on yllättävän paljon kivempaa, kun ympäristö on kohdillaan. Olihan tuollakin aikoinaan aluksi vähän jännää ja vaikeaa, mutta tänään se tosiaankin tuntui kivalta ja helpolta. Jee.

Salin jälkeen en olekaan sitten osannut tehdä oikein mitään. Möllötellyt vain. Onhan sekin välillä aivan jees toki, mutta ei nyt joka päivä tartteis vaan möllötellä :D

Mulle tuli vihdoin maanantaina Threadlessilta joulukuun alussa tilaamani paidat. Okei, ymmärrän kyllä, että tässä välissä on ollut kaikenmaailman jouluja ja pyhiä, mutta yli kuukauden kesti tuolla paketilla, ei mene oikein kaaliin. Mutta tästä johtuen, piiiiitkästä aikaa paitakuva ;)

Furr Division, tän voi aina laittaa keikoille hämäämään musadiggareita :P

Ja sitten muodin huipulle! Mieheltä sain hienot leppardipöksyt joululahjaksi ja ne päällä pyöriskelen aina kotona. Harmillisesti he ovat muutamassa viikossa haalineet itseensä näppylöitä, mutta eihän se kotona haittaa ;)

Viimeisintä huutoa nämä pökät.
Villasukat ovat anopin käsialaa <3

Vielä haluan tähän näin laittaa todistusaineistoa eiliseltä kun vihdoin laitoin läppärin pois ja kissa tunki kainaloon.

Takana näkyy hienosti Ikeasta hankittu pöwwötyyny ja mun käden ympärille on kietoutunut äidin tekemä torkkupeitto.
Etualalla onnellinen ja uninen kiffa.

Ei lähe

Mulla ei oo tänään oikeen mitään asiaa. Oli niin raskas sali (vaikka sen piti olla sellanen vähän kevyempi kun ei ollut mitään yhtä isoa liikettä) etten pariin tuntiin sen jälkeen saanut puhuttua mitään. Sit olen vaan katsonut ohjelmia ja istunut sohvalla, yrittänyt syödä silloin kun on ollut syömisen aika. Jännittävää siis kerrassaan.

Tämän päivän perusteella voin kuitenkin kertoa, että BBC:n minisarja The 7.39 kannattaa katsoa. Se oli kovin jännä, mutta samalla valloittava, hahmot oli tosi hyviä ja uskottavia, kyllä britit osaa. Tämän päivän perusteella osaan myös sanoa, että olen löytänyt toimivan mikromukikakun reseptin joka ei myöskään ole kaloreilla pilattu. Osaan myös sanoa, että haluan tämän tai tämän, kun tolla puhelimen kameralla kuvien ottaminen on näemmä aika turhaa eikä niistä tule hyviä kuin tuurilla. Molemmat on myös kamalan söpöjä, niidenkään hyvyydestä en toki tiedä, mutta varmasti tulee parempia kuvia kuin tolla satatuhatta kertaa lattialle pudonneella Lumialla :D

Loppuun ihastuttavan kaunis kappale, johon tutustuin katsoessani In The Fleshiä (kakkoskautta odotellessa...) viime keväänä. Video on yhtä masentava kuin biisikin...

 

Lähes herkuton marraskuu

Mä olen vähän yli viikon salaa syönyt vähemmän kun normaalisti :D Miehen kanssa ajateltiin ihan tälleen tutkimusmielessä katsoa mitä mulle käy kun jättää herkkupäivät (=lauantainen ähkymättö) pois marraskuun loppuun asti ja pitää kirjaa syömisistään. Ennen kaikkea, pitää kalorit suhteellisen matalana. Nälkää ei ole ollut, vähän sellasta pientä vatutusta välillä, muttei mitään elämää suurempaa. Tiedän ettei kolmessa viikossa tule tapahtumaan mitään maailmaa mullistavaa, siitä huolimatta tämä on jännittävä ihmiskoe ja ehkäpä tästä taas jotain hyviä tapoja tarttuu tähän törppöön.

Ruoka ja syöminen kun tuntuu nykyään olevan verrattavissa uskontoasioihin niin ennen kuin joku nyt tulee kertomaan omia mielipiteitään asiaan, haluaisin tähän mainita että jokaiselle on se oma juttu. Jos tämä toimii mulla, se ei ehkä tarkota että se toimii sulla, mutta se ei tarkoita sitä, että tämä keino on väärin ja sinun oikea.

Pitäis varmaan ostaa pikkuhiljaa tollanen balettipuku ettei aina olis t-paitakuningatar :D
Kuva.

Tämän hetkinen systeemi on siis seuraavanlainen: salilla käydään ma, ke, pe, tanssitunti tiistaisin ja baletti lauantaisin. Päivinä, joina ei ole reeniä, syön 1000kcal, treenipäivinä 1200kcal, painotus kuitenkin toki sillä että joka aterialla tulee proteiinia syötyä. Noi määrät kuulostaa erittäin pieniltä, mut mun kehossa on jotain häikkää siinä mielessä, että isommat kalorimäärät pistää painon noususuhdanteeseen.

Helppo nakki ;)
Kuva.

Vaikeintahan tässä nyt on tosiaan se, ettei lauantaisin herkutella. Viime lauantai meni yllättävän iloisesti, olen vieläkin aivan järkyttynyt siitä, että minä onnistuin olemaan karkitta ja ranuitta koko päivän eikä vieläkään ole paha mieli. Saattaa olla että näillä oli jotain osuutta asiaan. Olin ihan varma, että nyt tulee ostettua sontaa, jotain ihan kamalan pahaa. Olin väärässä. Ihan kuin olisi sipsiä syönyt, ja miten hyvää se olikaan! :D Ja niin, kyllähän noihin kaloreihin on jäätelöä mahtunut. Yllättävän paljonkin. Ei haittaa :D

Ei sillä etteikö kiinnostaisi nämä...
Kuva.

Viikon aikana painoa on kuitenkin tippunut kilon verran ja senttejä vyötäröltä yksi, navan kohdalta kaksi. Ei paha ;) Itsehän oletin, että aikaisintaan viimeisen viikon loppupuolella vasta saisi nähdä jotain konkreettista, siitä näkökulmasta katsottuna tämä oli ihan kiva juttu :D

Mmmmm, kirpsakoita matosia <3
Kuva.

Kattoo taas mihin tämä viikko akkaa vie. Sohvalta ei taideta edelleenkään siirtyä kauheasti treenejä kummemmille alueille, koskakohan sitä alkais elämään taas heräilemään :D

Koomailuhommia

Jokseenkin olleet aivot eräänlaisella lomalla koko viikon. Energia riittää justiinsa siihen että käy salilla tai tanssitunnilla, jonka jälkeen keho ja pää ovat aivan katkipoikki. Minkäänlaisia ajatuksia ei oikein pysty tuottamaan, olen hyvin ihmeissäni että sain tänään tehtyä kypsyysnäytteen koululla. Muistin tarpeeksi asioita mitä olen tuohon oppariini kirjoittanut, eli ohjaajan puolesta se on ihan selvä nakki, vielä pitää äidinkielen opettajan tuo tarkistella. Veikkaan että sieltä mennään sitten nippanappa läpi. On kyllä jokseenkin huvittava tämä Suomen systeemi. Opiskelet englanniksi, teet kaiken englanniksi, jopa opparisi, loogisesti teet kypsärin suomeksi...Ohjaajan kanssa kun käytiin läpi tuota mun raapustelmaa, välillä hävetti millaisia anglismeja sinne tekstiin oli salakavalasti hiipinyt. Tällaista tämä nyt sit kai on.

Mä veikkaan, että toi aivojen tyhjäkäynti on myös vaikuttanut osaltaan siihen, että heräsin eilen taas kerran siihen, ettei musiikki tunnu miltään. Mikään ei herätä minkäänlaisia fiiliksiä ja olenkin tässä pitänyt mieluummin taustalla telkkaria päällä musiikin sijaan. En edes katso sitä, jotain meteliä vaan pitää olla. Aika huolestuttavaa, mähän rakastan musiikkia. Mies just eilen sanoi, että kun mä olen niin lahjakas musiikkiasioissa niin varmasti koenkin musiikin jotenkin aivan eri lailla kun perus musiikin kuluttaja. Vaikea mennä sanomaan kun en ole muiden päiden sisään oikein koskaan päässyt vierailemaan niin kattavasti. Olen kyllä melkoisen varma että tämäkin nykyään suhteellisen usein vieraileva musiikkikaamos poistuu taas piakkoin, kunhan löytyy taas joku ihana biisi, jota voi soittaa toistolla tuntikausia putkeen.

Onneksi aina on eläinvideoita ;)

Ei tää nyt ihan niin...

Mä olin tänään pitkästä aikaa töissä. En tajua kyllä yhtään että miten sellaiset työssäkäyvät ihmiset jaksais vielä kirjoittaa blogia. Vai onko se sitten niin että ne ei jaksa kirjoittaa eikä ne ole sitten niitä ihmisiä jotka kirjoittaa blogia. Koska mulla ei tällä hetkellä tunnu olevan kyllä oikein mitään asiaa.

Ostin eilen kärkitossut balettia varten, pitää ommella ne nauhat niihin tänään, eilen ompelin jo kaksi tuntia ja sain vasta toisen tossun lähtövalmiuteen. Tein eilen myös ihanan browniepekaanipähkinäpiirakan huomista tyttöjen drinkkiklubia varten. Veikkaan että sunnuntaina on melkoisen kuvapainotteinen blogi tulossa. Tänään kävin salilla ennen töitä ja olin ihan puhki monta tuntia. Ihan jees meininki siis.

Mutta mitään asiaa mulla ei taaskaan ole. Olikohan tää "kirjoitanpa joka päivä jotain" idea vähän huono. Tänään se tuntuu sille, mutta ehkäpä se sitten ei kuitenkaan ole? Ehkä mä huomenna baletissa keksin jotain jäätävän hienoa asiaa. Varmaa on ainakin se, että huomenna mä saan sushia, sushibuffasta. Voi nam!

Veikkaan että tää maistuis sullekin. Tuoksu oli ainakin ihan järjetön ja taikina maistui megahyvälle ;)

Päivän paita on vanha tuttu, hyväksi havaittu, megajeapaita. Pitää nyt sanoa että otin itsestäni kuvan ja samalla flirttailin miehelleni, oon just niin hauska ja ihana :D Uu beibe!

Aliens Gave My Cat a Beard ja ihana rouva :D

 

I want to run away and join the circus...

Jotkut asiat kuulostaa vaan kauniimmalle englanniksi, kuten vaikka nyt tuo otsikko. 

Mä olen aina harrastanut jotain. Olinkohan kolme- tai neljävuotias kun äiti laittoi minut Päivi Silfverbergin satubalettiin. Mä tulen aina muistamaan sen jännän tuoksun mikä siellä tanssistudiossa oli, kai se oikeasti oli balleriinojen hiki joka siellä haisi, mun mielestä se tuoksu oli hyvä ja vieläkin jos jossain tulee tuo sama haju vastaan, palaan sinne pieneen tanssistudioon Turussa.

Kuusivuotiaana jostain syystä ei sitten enää jatkettukaan balettia, vaan siirryttiin jazz-balettiin, Taina Kovalaiselle. Tiedän hyvin että viime vuosina kyseinen misu on saanut paljon negatiivista julkisuutta mutta ei puhuta nyt siitä ;) Mä kävin tunnollisesti Tainan tunneilla lähestulkoon lukion loppuun asti, tanssien milloin mitäkin. Jazzia, showta, breikkiä, hoppiakin. Hopissa en taatustikaan ollut millään lailla hyvä, se ei kuitenkaan yrittämistä haitannut. Yläasteen ja lukion välissä kävin Jenkeissä asumassa hetken, sielläkin yritin vähän tanssahdella, Jordan Academy of Dance oli tuo laitos missä monena päivänä viikossa kävin itseäni sivistämässä. Siellä taisin ihan ekaa kertaa tanssia kunnolla balettia, päätä lyhyempien lasten kanssa. Tosin lukuvuoden päätyttyä oli ihanaa kun jonkun muksun vanhemmat (jotka kyttäsivät siellä oven takana joka tunnin ajan) tulivat oikein erikseen kertomaan miten hienosti olin kehittynyt niin lyhyessä ajassa. Harmi etten silloin jo Suomeen saavuttuani toivonut äidiltä balettitunteja. Nää on näitä.

Ala-asteikäisenä tanssin lisäksi pelasin lentopalloa, itseasiassa koko ala-asteen ajan, Raision Loimu oli onnekas saadessaan minut sekoilemaan kentälle. Mä en todellakaan ole mikään joukkuepelaaja. Veikkaan kyllä että olisin ollut ihan hyväkin pelaamaan jos jatkuva tanssiminen ei olisi häirinnyt mun kehoa. Turnauksissa kesken peliä saatoin äityä tanssimaan jos peli ei edennyt tarpeeksi jouhevasti. Miten hauskasti sitä pieni ihminen asuu päänsä sisällä eikä edes aina tajua mitä touhuaa.

Tämän kaiken liikunnan lisäksi soitin pianoa kuusivuotiaasta ja klarinettiakin kahdeksanvuotiaasta asti. Klarinetin soitto loppui kyllä siihen kun vaihdoimme kaupunkia Raisiosta takaisin Turkuun, klarinetti kun kuului Raision kaupungin puhallinorkesterille (tai mikä se nyt on), pianoa pimputtelin lukion loppuun asti. Jännä vaan että mä en todellakaan osaa pianolla mitään säestää, kaikennäköinen klassinen meininki onnistuu kyllä. Kummastakohan olis ollut tässä elämässä enemmän hyötyä, niin, tiedä häntä sitten...

Olen monesti miettinyt miten ihmeessä pieni ihminen on noin paljon jaksanut harrastaa, kouluakin muistaakseni tuohon aikaan on pitänyt kuitenkin käydä ja läksyjäkin tehdä. Ja miten sitä lukiostakin on oikeasti päässyt pihalle asti sen tuntimäärän kanssa mitä tanssistudiolla tuli vietettyä. Mystinen on ihminen. Ehkä mulla ei ollut muuta sosiaalista elämää....

Lontoossa en harrastanut mitään liikunnallista, ei ihme että olin aika pullea kun sieltä takaisin rynnistin. Muutama vuosi meni tehden vähän mitä sattui, ainakin yhden vuoden kävin Turussa Raija Lehmussaaren baletissa ja toisen Turun Seudun Tanssioppilaitoksen baletissa ja nykärissä.

Vuonna 2008 elämä muuttui aika jännästi kun muutin tuon äijän perässä Tampereelle ja aloitin tankotanssin. En olisi ikinä uskonut että siitä olisi voinut tulla itselle ammatti, olinhan nuorena kauheasti haaveillut tanssinopettajan ammatista. Muutaman kerran kävinkin erinäisissä pääsykokeissa, mutta baletti oli se johon nuo haaveet kaatuivat, en vain ollut teknisesti tarpeeksi hyvä. Oon vieläkin ihan huono baletissa, yritystä kyllä löytyy, ainakin aina välillä. 

No mutta, tankotanssi. Vuoden harrastin ja seuraavana syksynä jo ohjasinkin tunteja, pikkuhiljaa niitä tunteja oli enemmän ja enemmän, koulu ja sosiaalinen elämä oli vähän toissijaista, olihan minulla tankotanssi. Sekin oli kivaa niin kauan kun sitä kesti, kunnes firma ajautui konkurssiin (eikä siitä sen enempää) ja jouduinkin tekemään aivan liikaa töitä, rakkaus lajiin loppui kuin seinään enkä ole huhtikuun 2012 jälkeen koskenutkaan tankoon. Tämä on osittain todella surullista, mutta toisaalta olen iloinen ajasta jonka sain ihanien oppilaiden ja hienon lajin parissa viettää, ehkä se ei kuitenkaan ollut mua varten.

Mun tankotanssiuran suurin saavutus, aysha. Kyllä tosta pystyy edelleen olemaan erittäin ylpeä, kaunis liike.

Ainut mitä kaipaan aivan suunnattomasti on ilma-akrobatia. Viimeisen vuoden aikana tankostudiolle hommattiin silkit ja rengas, ensimmäisen tunnin jälkeen tiesin että siinä on mun laji. Mistään ei ole tullut sellaisia fiiliksiä kun silkkitiputuksista ja itsensä vääntelystä. Se on vaan sellainen homma että kun aikuisena aloittaa tuollaisia lajeja, ei pienessä kaupungissa (kyllä, Tampere on pieni kaupunki tässä mielessä) tuollaisia mahdollisuuksia vain kovasti saa. Tytöt jotka jatkoivat edesmenneen studion touhuja ovat kyllä sinne hankkineet kyseisiä rakkineita, vaan kun kattokorkeutta ei ole edes kolmea metriä. Ei siinä paljon tiputella ihmistä yhtään mistään :/

Pikkuapinahan se siellä!

Nyyh! Ikävä kaikkea tollasta.

Niistä tiputuksista puheen ollen :D

Samalla lailla toi notkeusakroilu on jäänyt jotenkin multa tässä viime aikoina myös ja sekin harmittaa. Itsensä vääntely oli kivaa mutta ei sitä sitten vaan tule kotona niin paljon hölmöiltyä kun ei oo mitään mitä varten sitä tekis. Emmä tiedä mitä varten mä ennen olen sellasta touhunnut mutta ennen kaikki toi oli vaan helpompaa. Höh.

Vanhassa kodissa touhusin jotain kässärihommia.

Mahtaakohan varpaat osua enää edes päähän asti, voi nyyh itseään laiminlyövää wilmiinaa..

Tänä syksynä alkoi kolmas vuosi Tampereen työväenopiston baletissa, tosin vasta toinen vuosi opettajista parhaan johdolla. Toista vuotta Ahjolan showtanssia alotellaan myös tässä (sama ope) paraikaa ja kyllä tuo tanssi on niin parasta. Mikään muu liikuntamuoto ei ole ikinä tuonut näitä oloja, olen niin onnellinen että olen päässyt takaisin ns. oikean tanssin pariin, siis mulle oikean tanssin pariin. Tanssirakkaus on jotain mitä vain tanssiva ihminen voi ymmärtää. Kuntosalilla käymisen vihaaminen on kanssa ihan oma taitolajinsa ja se että mä vihaan salilla käymistä mutta käyn siellä silti kolmesti viikossa kertoo vain siitä että mä haluan rankaista itseäni koska mä tiedän että se tekee mulle hyvää, se on sellaista mitä aikuinen ihminen sanoo.

Mulla oli tänään taas punahilkka ja susipaita päällä, mutta mä kaadoin mun päälle Pepsi Maxia koska en vaan osaa niin kuvaa ei sitten ole. Kukaan ei ole tainnut nähdä siitä ihan kokonaista kuvaa täällä koskaan.

Aika hieno toi Once Upon A Time... Ja aivan pikkiriikkinen tuo pienen pieni Punahilkka. Kun nyt ei vaan kävis mitään......

Kengät

Muistin jo hetken että nyt olis ollut tiistai, vaan eihän se vielä ollutkaan. Mun upea muotibloggailu on nyt ehkä vähän tauolla kun aloitin tänään tuon mun oppariprojektin. Tarkoittanee sitä että vietän aikaan yövaatteissa, treenivaatteissa ja alusvaatteissa x'D Tästä johtuen ajattelinkin että keräilen sitten vaikka netistä kuvia vaatteista joita haluan mutta joita mulla ei jostain syystä ole.

Opparista puheen ollen, sain tänään aikaiseksi jopa sen verran että kirjoitin opettajille sähköposteja ja poistin muovit yhdestä vihosta jonka hankin joskus vanhan koulutusohjelman opparikurssilla ollessani. Tuohon vihkoon kirjoitin mitä olen tänään tehnyt ja mitä huomenna pitäis koittaa saada aikaiseksi. Selailin myös TAMK:n kirjastosivuilta muiden markkinointiin liittyviä oppareita, ne alkoivat jotenkin pelottamaan. Kaiken tuon lisäksi kävin salilla ja nukahdin sohvalle. Hienosti alkoi siis ;) Joka tapauksessa tuntuu sille että tässä alkaa pikkuhiljaa tapahtumaan ja olen varma että tulen opparini saamaan valmiiksi tämän syksyn aikana. Näin on!

Salivaatteet, Seppälästä löytyi lasten paita, se on hieno. Kun hikoilee, se hikoilee aluspaitaan noi sanat kivasti.

Mulla alkaa huomenna showtanssitunnit kesän jälkeen, olen aivan innoissani. Lauantaina on baletti enkä jaksaisi sitäkään odottaa. Tänä syksynä aion vihdoin hankkia ihan ikiomat kärkitossut joilla sitten tanssahdella. Ukkeli lupasi myös ostavansa mulle haluamani maiharit jos saan penkkipunnerrettua 60 kiloa. Tänään nousi sarjoissa jo 42.5, eli voi olla ettei enää kauaa mene. Tuo 60 kiloahan pitää nostaa vain kerran ja maiharit ovat minun! Kauhea tsemppimeininki päällänsä siis. Tämän päivän salilta saamani taisteluvammat ovat vain esimakua siitä mitä tänä syksynä vielä joudun kärsimään.

Tässä ovat nuo upeat Dr. Martensit jotka minulle on luvattu. Kuva Dr. Martensin sivuilta.

Kunnes tuon maksimini saan tehtyä, joudun pärjäilemään iki-ihanien Vansieni kanssa. Kuvaa mun monivärisistä leopardikengistäni en löytänyt mutta ne ovat kyllä mahtavat, Vans-rakkaus ikuisesti.

Paluu arkeen

Tänään jouduin takaisin töihin. Joutua on ehkä huono sana koska mä ihan tykkään mun töistä. Sattuipa nyt vaan käymään niin että jouduin tahtomattani parin viikon lomalle kun äänihuulet päättivät tehdä tenän. Ensin oli pienimuotoinen flunssa, sitten lähti ääni ja se on nyt kolmatta viikkoa poissa. Tällä hetkellä kuitenkin pystyy puhumaan jo sen verran ettei tarvitse puhelakkoa enää pitää, ainoastaan korkeammat äänet ovat vielä jääneet uupumaan. Tarjoilijan hommissa nyt vaan tuota ääntä tulee jonkin verran tarvittua ja tästä johtuen olin tosiaan hetken aikaa ihan vain kotona, äänetönnä. Tai no, niin äänetönnä kuin itse pystyn. Vaikka olisin ns. yksin kotona, täällä on aina kuitenkin tuo pikkueläin jolla on ihan hirveästi asiaa eikä aina muista olla hiljaa kun Merkkari haluaa että sen kanssa kommunikoidaan. Mä en vaan henno olla höpöttelemättä elukalle...

Ennen töihin lähtöä käytiin kuitenkin miekkosen kera salilla, tänään oli pakko lähteä, muuten olisi tullut viikon tauko eikä se nyt sovi lainkaan! Tein askelkyykkyenkkareita, muuten ei oikein mennyt hirveän nappiin, mutta sellasta se treenailu taitaa vaan olla.

Salivaatetus, laatukamaa as usual. Paita ja päällimmäiset pökät Seppälän lastenosastolta, alemmat pökät Stadiumin oma SOC, lastenosastolta nekin ;) Sukat ei voi mätsätä ikinä...

Muista päivän vaatteista ei nyt tullut kuvaa, olin lähinnä yökkärissä ja työvaatteissa. Kenties niistä työvaatteista ainakin voisi joskus raportoida, ovathan ne tyylikkään mustat.

Salin ja työpaikan väliä kulkiessa kuuntelin Welcome to Night Valen kutosjakson SoundCloudista. En ole yleensä oikein koskaan ollut kuunnelmien ystävä, mutta tämä Tumblrin avustuksella löytämäni neronleimaus on ollut viime päivien suosikki. Synkkää komediaa hyytävän hienolla miesäänellä höystettynä, kelpaa mulle. Yksin tirskuminen Siwan hyllyjen välissä on toki myös taitolaji mitä kannattaa harjoitella. Ihmiset tykkää yksin nauravasta henkilöstä, ihmiset eivät katso yksin nauravaa henkilöä mitenkään omituisesti.

Huomenna on meidän ihan oikea hääpäivä, ollaan tosiaan kestetty toisiamme kolme vuotta ihan virallisesti. Epävirallisesti kuun lopussa jo kuusi vuotta, elämäni hienointa aikaa, ehdottomasti ;)