Suru

"Sorrow found me when I was young"

Nuo kauniit sanat kertoo musta ja mun elämästä tosi paljon. Mun elämää ja iloa on aina väritetty vähän synkemmällä värikynällä. Kaikessa ilossa ja onnessa on aina ollut pieni ripaus synkkyyttä ja surua. Olen oppinut elämään sen kanssa, tottunut siihen, että suru nyt vain yksinkertaisesti on ja tulee olemaan aina läsnä. Se on vähän kuin sellainen ystävä jonka kanssa on monesti vaikea olla kun se jatkuvasti seuraa, mutta ilmankaan olisi tosi vaikea kuvitella elävänsä. Suru on siis tärkeä osa mun elämää, se on tehnyt musta tämän ihmisen, tämän ihanan naisen.

En ole taas aikoihin kirjoitellut, ei ole kai ollut mitään sanottavaa. Tai onpas ollut, elämässä on tapahtunut tosi paljon kaikkea, tosi paljon kivaa, mutta myös tosi paljon kurjaa. 

Elän toista kuukautta sairaslomalla, olen masentunut. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on masennuslääkitys. Se auttaa kyllä. Se auttaa, mutta silti on monesti sellainen olo, että ihanko oikeasti mä en muka pysty elämään ilman apua. Vastauksen saa aika nopeasti, en pysty, oikeasti. Ne huonommat päivät sen todistaa, ne järkyttävät itkukohtaukset kun koko keho kouristuu varpaita myöten niin että haluaisit vaan huutaa kun sattuu niin paljon, ne todistaa sen, että mä en pärjää yksin, en ilman apua. 

Itkeminen on jännä juttu, se tekee niin hyvää, mutta se myös sattuu välillä niin tolkuttomasti. Se sattuu välillä niin paljon että haluaisi vaan kuolla, lakata olemasta. Mutta koskaan et lakkaa olemasta, se kipu vaan jossain vaiheessa loppuu ja saat kerättyä itsesi uuteen päivään. Päivään joka voikin olla parempi, jolloin voit vaikka vähän hymyillä ja kertoa vitsejä, tanssia ja laulaa. Siinä hyvässä päivässä on vaan sellainen kummallinen varjo, se on se surun varjo. Se muistuttaa itsestään koko ajan, ei halua että unohdat sen olemassaolon. Välillä se varjo muuttuu peloksi, alat pelkäämään koska tulee taas huono päivä, mitä jos tämä onkin viimeinen hyvä ja onnellinen hetki eikä tästä eteenpäin ole mitään muuta kuin synkkyyttä, pelkoa ja itkua. Silloin onneksi on myös se joku pieni posetiivari siellä toisessa korvassa kertomassa, että ilo tulee vielä, tämä ei ole tässä koska tämä ei vaan VOI olla tässä. Eikä se olekaan, aina tulee hyviä päiviä, onneksi, mutta aina tulee myös niitä huonoja päiviä. Niidenkin kanssa vaan pitää oppia elämään. 

Olen oppinut elämään surun läsnäolon kanssa, opin varmasti myös elämään sen kanssa, että joskus on vaan pohjattoman huonoja päiviä. Siinä, missä mun ilossa ja onnessa on ripaus synkkyyttä ja surua, myös niissä mun surun hetkissä on aina pienen pieni ripaus toiveikkuutta. Siitä mä pidän kiinni, toivoa ei sovi menettää.

 

Itke itke ruma lapsi, ei se siitä

Mulla on taas vähän tällästä.
Äiti kysyy joka päivä et oonko ok ja väitän et oon. Mut en mä kyl välttämättä ole. Itken vähintään kerran kahdessa päivässä, itken varsinkin jos olen vähänkään humalassa. Kaikki tämä kyllä taitaa liittyä taas uuteen elämäntilanteeseen, vuoden sisällä toistamiseen. Ensin tuli avioero ja muutettiin yhteisestä kodista erilleen, puolen vuoden jälkeen siitä muutinkin jo toiseen kaupunkiin ja siitä kai tässä nyt on enemmän ja enemmän kyse. Revin kuitenkin itseni taas takaisin juurilleni, juuria myöten, jos siinä on mitään järkeä. Kyllähän mä jonkinlaisen elämän ehdin Tampereella itselleni rakentamaan, multaan upottamaan lonkeroita aika syvällekin.

Itkeminen on mulle ollut aina helppoa, sillä puretaan ihan kaikkea, surusta ilon kautta jopa vitutukseen. Suomessa itkemisestä tulee vaan aina sanomista, aina. Oot draamakuningatar jos itket, äläkä hei siis missään nimessä itke julkisella paikalla niin, että joku oikeasti näkee, se on noloa! Lisäksi kukaan ei osaa sanoa eikä tehdä mitään. Mut ei siinä yleensä edes tarvitsisi mitään sanoa, yleensä mulle riittäisi vaan se, että musta pitää kiinni ja antaa lämpöä ja tärkeintä, antaa vaan itkun tulla ja sen pikkuhiljaa loppua. Veikkaan, että tuo resepti olisi aika monelle melko toimiva. Vaan kuka halaisi kun yksin kotona myttynä täriset?
 
Hienoin paikka itkemiselle, siis känni-itkemisen lisäksi, on kyllä seksin aikana. Kun kaikki tuntuu vaan liian hyvälle, väkisinkin sitä alkaa itkemään. Tai no, ilmeisesti ei se olekaan sitten kaikilla ihan sama. Mutta kas, nepä ovatkin niitä hetkiä kun erotellaan miehet pojista. En voi sanoa, että mulla olisi edelleenkään noita seksikumppaneita ollut kauhean monia, mutta kyllä sen huomaa kun mies pelästyy eikä usko että kaikki on hyvin. Kysymys onkin, että nauratko vai itketkö ja onko kumpikaan noistakaan reaktioista sopivaa käytöstä vällyjen väliin. Kuka nekin säännöt on keksinyt?
Hitto, ihmisen tunteet on hienoja asioita, miksi ihmeessä pitäisi tuollaisia perusasioita piilotella, miksi se on niin kovin häiritsevää?

Toivon, että tämä mun toisinaan pohjattomalta tuntuva suru pikkuhiljaa väistyy ja alan taas olemaan aidosti iloinen ja onnellinen. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Onneksi niitä pieniä onnen hetkiä tulee aina välillä vastaan, niihin auttaa musiikki ja erityisesti rakkaat ystävät. Hyvä että niitä ystäviä on ja edelleen löytyy yllättävistäkin paikoista.

Viisasta on surumielisenä kuunnella tällaista musiikkia, mutta en jaksa välittää. Yksinäinen mytty ei halua kuunnella iloista musiikkia, näin on näreet.