Muutin kuukausi sitten takaisin Turkuun, rakkaaseen kotikaupunkiini. Täällä on ihmisen hyvä olla, sielu lepää ja on helppo hengittää. Välillä on vaan aivan julmetun yksinäinen olo. Kämpässä yksin kissan kanssa menee tuntikausia vaan makoillessa ja katsellessa sarjoja, aivan helposti tuosta noin vaan. Ne ihmiset joiden kanssa olin silloin päälle seitsemän vuotta sitten paljonkin tekemisissä ovat niin eri elämäntilanteessa, ettei heillä varmaan olisi edes aikaa mulle (varmaan, eli oletan vaan, en kysy suoraan..). Saati sitten niihin aikoihin kun itse olisin vapaalla, työajat sanelee sosiaalisuuden.
Siksipä olenkin tutustunut toki mun ihaniin uusiin työkavereihin ja toki myös joihinkin duunipaikan asiakkaisiinkin. Mahtavaa porukkaa, ei siinä mitään, mutta ei kenestäkään kuukaudessa tule mitään maailman tärkeintä ihmistä, hyvää ystävää. Sellainen tapahtuu vain ajan kanssa. Lisäksi jälleen harmittaa se, että suurin osa kanssakäymisestä tapahtuu ravintolaympäristössä ja yleensä ihmiset ovat enemmän tai vähemmän alkoholin kanssa tekemisissä. Ei sekään aina haittaa, mutta tottakai sitä kaipaisi jotain muutakin tekemistä. Sitten sitä tulee oltua aika paljon yksin.
Itse en ole sellainen ihminen joka kaipaa jotenkin hirveästi sitä paljon puhuttua "omaa aikaa", en kovin usein ainakaan. Mä olen aina pitänyt ihmisistä, oon kasvanut ihmisten ympäröimänä ja saan jotenkin ihan älyttömästi iloa ja energiaa muista ihmisistä. Siis kivoista ihmisistä, tietenkin. Jännittävää vastapainoa tähän toki tuo se mun välillä jopa lamauttava uusien ihmisten kammo. Monesti keksin tekosyitä ja jään mieluummin kotiin kuin tapaan uusia ihmisiä. Varsinkin jos pitäisi mennä johonkin missä tuntee vain yhden ihmisen ja kämppä muuten täynnä tuikituntemattomia ihmisiä. Harva uskoo tuollaista minusta kun olen niin äänekäs ja sosiaalinen, mutta sisälläni asuu sellainen tosi hiljainen ja ujo pikkutyttö. Se on myös vaikea kombo ihan itsellekin, eikä pelkästään siksi, että jos olen seurassa hiljaa, joku heti kysyy mikä vaivaa. Hämmentävää ja ristiriitaista, identiteettikriisin paikka? Niinä hetkinä olen yksinäinen seurassa, se on yksinäisyyden olotiloista varmasti pahin. Yleensä tuolloin poistun paikalta hiljaa ja toivon ettei kukaan huomaa.
Teen toki kovasti töitä sen eteen, etten kokisi tuota yksin olemista yksinäisyytenä, mutta esimerkiksi tänään se on ollut todella haastavaa. Itku tulee liian helposti, olen ollut ihan liikaa pääni sisällä.
Hassuinta tässäkin on se, että mä en kaipaisi mitään ihmeellistä tekemistä, mulle riittää helposti se, että on vaan samassa huoneessa jonkun kanssa. Sitä voi sit höpötellä tai vaan katsoa leffaa ja röhnöttää. Tai istua pihalla ja tuijottaa eteensä. Hyvässä seurassa.
Aina sanotaan et itse pitäis olla itselle parasta seuraa. Joo, totta sekin, mutta ei sitä parastakaan seuraa pelkästään jaksa jatkuvasti, se paras seurakin kaipaa hyvää seuraa.
 |
| No kyllä se Henkka-setä tietää <3 Jos vaikka tällaiseen tähtäisi :) |
Nii, loppukevennys. Petin itseni. Tinder on taas ladattuna puhelimeen. Miksi?
 |
| Ron Swanson tietää myös <3 Mut vähän erilaisia asioita :D |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sano vaa :D