18.2.2014

Valitan ja itken

Tuntuu sille, että viime päivinä olen vaan valittanut ja itkenyt asioista. Tärkeistä asioista ja typeristä asioista, ihan kaikista asioista. Eniten valitan töistä, tai siis siitä ettei niitä ole. Sitten valitan mun sosiaalisesta elämästä, tai siis siitä ettei sitä ole. Sitten valitan siitä, että olen läski ja että kun liikunta on ihan perseestä. Sunnuntaina just sanoin lopettavani kaiken kun oon niin huono kaikessa. Kuka tuli just tanssitunnilta, kysynpä vaan?

Toi työnhakuasia on edelleen vaan yhtä vaikea, tuntuu kyllä sille, etten todellakaa ole yksin tuon asian kanssa. Ihmettelen edelleen vaan miten ne nyrpeät pikkumisut nappaa sellasia työpaikkoja mihin minä olisin täydellinen, mutta mua ei oteta edes haastatteluun. Ehkä niille ei tarvii maksaa niin paljon palkkaa.

Sosiaalinen elämä, mikä se sellainen on? Mä vietän aikaani koneen edessä, koska Facebook, Tumblr, Twitter, Blogger, Buzzfeed, jopa Lily. Suurin osa kavereista on Facebookin chatissa lähestulkoon yhtä paljon kuin minä, joten jutuissa kyllä pysyy ajan tasalla, mutta se ihmiskontakti on jossain muualla. Mähän käyn harvojen töiden lisäksi vain salilla ja tanssitunneilla. Tanssitunneilla on toki ihania tyyppejä, mut enhän mä niitä näe kun kerran viikossa. Lauantaina ennen töitä käväisin Nekalassa ihastuttavan Asikaisen luona tyttöjen hutsukekkereillä syömässä herkkuja ja saamassa mahani kipeäksi niistä kyseisistä herkuista. Kemuissa oli aivan ihastuttavia naikkosia, ja mä olin ihan innoissani kun sai pitkästä aikaa höpötellä ihmisjoukossa. Samaan aikaan kuitenkin joutui skarppaamaan ihan sikana, koska mä olen niin kova jännittämään uusia ihmisiä. Se ei kuulemma näy päälle, mutta se sisäinen taistelu on aika raastavaa. Siinä kun hieman ennen puolta yötä lähdin tarpomaan keskustaa kohti, pärähdin itkuun lumisateessa. Puoliksi siksi, että oli niin kivaa, mutta toinen puolihan liittyi siihen, että se iki-ihana jännitys laukesi. Sai vihdoin hengittää raikasta ilmaa ihan yksin. Aika kamalaa, koska ilta oli aikamoisen onnistunut.

Mä oon läski ja liikunta on ihan perseestä. Tää on ollut parin päivän kantava teema. Asian eteen tietenkin yritän koko ajan tehdä jotain, mutta se on niin vaikeaa. Jäätelö on niin hyvää ja karkit myös. Syön yllättävän kurinalaisesti, mutta siitä ei tunnu olevan kauheasti apua, en käy ihmisten kanssa syömässä tai kahvilla tai oikeastaan yhtään missään, paitsi joskus lauantaisin jos saa herkkupäivän. Toikin toki yhdistyy siihen sosiaaliseen elämään ja sen olemattomuuteen. Mutta toi läskihomma, minkäs sille teet. Telkkarissa näkyy 140 kiloinen ihminen ja mä näen itseni yhtä isona vaikka tosiasiassa oon alle puolet sen painosta ja mulla on ehkä vaan viis kiloa ylimääräistä. Ihan terve meininki. Onneks se kaikki paino on kerääntynyt tohon keskivartaloon, että varmasti hankin itselleni jonkun kakkostyypin diabeteksen vielä jonain kauniina päivänä. Ehkä mieluummin haluan olla fitnesskarhu kun diabetesjänö. Vaikka karkki onkin hyvää. Itsekuria tänne lisää, kiitos.

Liikuntahan ei oikeasti ole perseestä, se on viime aikoina ollut perseestä vaan siksi, koska salilla ei kulje enää niin hyvin kuin aikasemmin ja tanssitunnitkin tuntuu olevan sitä, että potkin itseäni päähän. Mistä tämä tällainen on tullut? Jos mä olisin sellainen ihminen joka jää kotiin "koska oli niin ikävä ilma pihalla, ni sohvalla oli paljon mukavampaa suklaalevyn kanssa", en olis ollut varmaan kahteen viikkoon yhtään missään. Paitsi niin, tänäänhän se paska ilma vasta oli. Menin silti tanssimaan, ihan hyvä että menin.

Mä oon tässä muutenkin pohtinut, että tää kaikki negatiivinen ajattelu kumpuaa varmasti siitä, ettei ole niitä hemmetin vakkaritöitä. Vakkaritöistä sais rahoo, ehkä sellasia kivoja työkavereita joista vois tulla muutenki kavereita ehkä, olis joku paikka mihin purkaa ylimäärästä energiaa eikä olis edes jaksamista enää valittaa mistään. Vai onko ihminen koskaan tyytyväinen?


Onneks on tämä biisi, se kuulostaa kesälle. Ajattelin, että voisin ens kesänä sitten luukuttaa tätä tossa Sorsapuistossa, syödä jäätelöä ja lukea kirjoja samalla kun Merkkari saa hermoromahduksen kun se on joutunut olemaan liian pitkään pihalla vaikka halusikin mukaan.

6 kommenttia:

  1. Voi Wilmaa <3 Kaikki tsempit sinne!
    Voin kyllä kertoa, että kun on seurannut tässä vieressä Juuson työttömyyttä (kohta vuosi lasissa) ja vaikka me ollaankin tässä puuhailtu kaikkea niin kyllä niitä romahduksia tulee tässäkin päässä. Välillä alkaa niin oudot asiat ahdistamaan ja sitten meillä on koko päivän mittaisia keskusteluja siitä kuka tarkoitti ja mitä ja mikä meidän tulevaisuus on xD Kyllä tuo tilanne vaikuttaa henkiseen puoleen todella paljon!

    Meidät ihmiset on niin onnistuneesti ohjelmoitu siihen, että osa ihmisarvosta kumpuaa töitten kautta. Työllä ja vakituisella sellaisella saa hyvät raamit omaan arkeen jonka ympärille on helpompaa suunnitella kaikkea muuta. Huomasin itse kun pari kesää sitten en saanut olla töissä kelan tukirajojen takia niin viikot lipuivat ohitse mun maatessa vaan sohvalla ja kaupassa käyminenkin oli tuskaa. Piti tilata pizza onlinesta kebu ja pizza et sai kotiinkuljetuksen ilmaseks xD Että en yhtään ihmettele jos päähän syntyy limbo jossa ihminen vaan pyörii ja pyörii ees taas.

    Siellä mun varastoduunissa olis kuulemma hommaa, mutta en sitten tiedä millainen lottovoitto olisi se, että onkin duunia muttei mitään muuta. se olis meinaan sitä iltaduunia ma-pe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No siis vaikuttaa todellakin!
      Ja kun toi viime syksy jo meni aika pitkälti koneella vaikka sillon teinkin sitä opparia.
      Sillon tosin olikin koko ajan se takaraivossa jäytävä huono omatunto jos kehtasin tehdä ihan mitä muuta tahansa koskaan, eli koko ajan tuntui pahalle, jos en yrittäny tehä sitä työtä :P
      No nyt mä oon vihdoin päässyt siitä eroon ni nyt vaan ärsyttää :D

      Siis kyllä mä varmasti voisin sluibailla menemään jos olis rahoo :D
      Sit oliskin kivaa, vois vaan tehä kaikkii omia juttuja eikä tartteis huolehtia siitä tuleeko rahaa vai ei.
      Mut ei noi Kelan rahat oikeen taida riittää sellaiseen elämään.

      Joo, huomasin et oli duunihommii siellä, mä vaan nyt ihan tosissaan haluaisin sellasta oman alan työtä, vaikka joudunkin sitten kituuttamaan tuilla ja tarjoilijahommilla.
      Eipä ne ravintolatyötkään mitään päivätyötä ole :D

      Poista
  2. Täältä tulee ymmärrys halaus, taitaa olla sukuvika toi uusien ihmisen jännitäminen, minä kanss oon samanlainen vaikka ei sitä/kään uskois -oisiko uskonu ;-)
    Mulle tuli vaan ajatuksena et miksette lähe muualle töihin? Vaiks australiaan ,siellä menee lukemani mukaan hyvin ja vois löytyy töitä ja kieli on helppo. Ok, se on kaukana mut nuorena vois vähän katoo maailmaa kun ei mikään sido, kun on vapaa meneen ja tuleen ja TE ootte vapaita! Mikään muu ei sido kuin Merkkari ja kissan voi aina ottaa mukaan helpommin kuin esim. koiran.
    Mun tuttavani tytär oli australiassa pilates opettajana monta vuotta ja viihtyi, mutt sit se rakastui lomalla, suomessa käydessään, suomalaiseen miehen ja jäi sit tänne äiteilemään. ja sitä mulle vaan tuli tää mieleen kun tekin osaatte kaikenlaista.
    ja niin sä et ole läski!!! ja on hienoo että olet niinkin urheilullinen ja kurinalainen samoin kuin äitis ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tattis!
      No tossa jännittämisessä hienointa oli toki se, et suurimman osan niistä misuista olin tavannut jo aikasemmin.
      Mut se on sellasta, ei oo helppoo ja vaikeemmaks se tulee kun vaan istuu kotona eikä nää ketään :P

      Ei voida lähtee ku Nyrkkitappelu.
      Sit jos joskus pojat ei enää jaksa tehä noita juttuja ni sit voidaan kattoa uusiks, mut nyt ollaan täällä jumissa, kaupunkiakaan ei voida vaihtaa :D

      Äiti on sata kertaa kurinalaisempi, jos toi ukkeli ei patistais salille, ni tuskin kävisin :D

      Poista
  3. Hirveen tutulta kuulostaa tuo työasia... Tsemppiä ja uskon ja toivon, että löydät vielä jonkun über-kivan paikan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jooh, mä oon ollu taas tänään tosi vihanen!
      Mut onneks tuli myös kivaa postia ja alotan kahen viikon päästä baaritarjoilijakurssin Tavastialla, sain jo harkkapaikankin, ni edes jotain sellasta pientä kivaa :)
      Mut kyllä tää vuokratyöajan elämä on iha hanurista, kun ei oikeen tiedä koska niitä töitä sit on ja sit ottaa ne kaikki vuorot kun vaan pystyy, kun ei oo varma mihin asti niitä sitten on....

      Kiitti, kyllä mäkin aina uskon, että asiat järjestyy, välillä vaan ketuttaa :D

      Poista

Sano vaa :D