Eiku siis mitä tässä nyt oikein tapahtuu?

Syön päärynää mun maailman parhaassa sängyssä (jonka halusin varmaan viisi vuotta hankkia ja nyt mulla on se vihdoin!!) ja aloin miettimään, että miksi mulla on niin kova kiire saada mies. Oon elänyt nyt tätä jonkinsortin sinkkuelämää puolisen vuotta ja sinä aikana on tapahtunut kyllä aika paljon kaikenlaista jännää ja vähemmän jännää. Olen tavannut ihan hirveästi uusia ihmisiä, olen tutustunut joihinkin vanhoihin tuttuihin paremmin, olen saanut paljon uusia ystäviä ja menettänyt joitain ihmisiä. Ei sillä ettenkö mä olisi voinut avioliiton aikana tehdä samoja asioita, mutta jotenkin tämä aika on vaan tuntunut enemmän siltä, että oon huomattavasti avoimempi uusille ihmisille ja kokemuksille.

Olen tapaillut muutamaa tyyppiä tässä puolen vuoden aikana. Ihania tyyppejä, aikansa. Yhden kanssa ajoitus oli aivan väärä, molemmat oltiin aivan liian rikki ja hajalla että mikään olisi voinut toimia, toisen kanssa homma kesti vähän pidempään ja siitäpä sainkin sitten palkinnoksi aika rikkinäisen sydämen ja uuden luottamuspulan miehiä kohtaan, yksi kesti vain about viikon, mutta se on silti mainitsemisen arvoista, koska jotenkin siinä ajassa ehdin myös oppimaan ihan hirveästi ainakin itsestäni. Yksityiskohtia on turha alkaa puimaan, koska kukaan niistä (enkä minäkään) ole varmastikaan tahallaan kurja toista kohtaan. Tai ainakin näissä tapauksissa tiedän ettei oltu, oikeasti eikä ainakaan tarkoituksella.

En ole ennen oikein edes uskonut, että ajoitus olisi jotenkin muka joku olemassa oleva asia, koska ajattelin aina, että jos tykkäät jostain niin sit sä tykkäät siitä ja kaikki asiat siitä ympäriltä kyllä hoituu (tosin toiveikkaana ihmisenä mä ajattelen edelleen noin. Tyhmää? Ehkä, mutta toisaalta, mitä välii?). Ikävä kyllä on pakko myöntää olevani ehkä vähän väärässä tuon suhteen, ainakin joiltain osin. Jos tilanteessa on kaksi ihmistä, jotka joutuvat lapioimaan paskaa kaksin käsin tahoillaan, ei siitä nyt vain yhteen lyötynä oikeasti saa minkäänlaista toimivaa konseptia. Vaikka kuinka haluaisi. Typerintä siinä tietenkin on se, ettei sitä huomaa heti. Todennäköisesti vasta kun tilanne on ollu ohi muutaman viikon.

Pöllitty törkeästi täältä

En myöskään ole oikeasti tiennyt miten kamalaa on se, ettei toisesta normaalin intensiivisen yhteydenpidon jälkeen kuulu mitään. Ei yhtään mitään. Vaan nytpä tiedän. Se tuntuu sille, että sulta jollain lailla viedään ihmisarvo, sä et tavallaan ole yhtään mitään. Tuntuu sille, että sä et ole sen ihmisen maailmassa yhtäkkiä vaan enää olemassa. Olet ilmaa (jännä termi sinänsä, kun tuo ilma tuntuu olevan aika iso elinehto ihmiselle noin yleensä (kuten tuossa ylhäällä hyvin todetaankin), mutta paremman puutteessa kelvatkoon). 
Some-maailmassa paskinta kyllä on se, että näet hyvin kun toinen on lukenut sun viestit ja tiedät koska se on viimeksi ollut linjoilla. Pulssi nousee, hengitys muuttuu pinnalliseksi ja hyvin nopeaksi. Joo, se on lukenut sun viestin EIKÄ VASTAA MITÄÄN! Menee päiviä, anelet vastausta, saat ainoastaan varmistuksen siitä, että sun viestejä luetaan, et muuta. Tässä kyllä kiinnostaa, että onko tää reagointi ainoastaan ns. ämmien juttuja vai kärsiikö miehet samalla lailla viestinnän vaikeudesta?

Tämä viety hävyttömästi täältä

Mites sitten kun olet jonkun kanssa tapaillut viikon ja molemmat ovat lähteneet siihen juttuun mukaan vähän liian pää edellä? Kummallakin heti ihan hirveän hyvä fiilis ja ilmeisesti ihan kohtuu kovat odotukset toisesta. Että hei NYT TÄÄ LÄHTEE, TÄÄ ONNISTUU HEI! Vauuuu!!! Ja sitten se ei vaan menekään niin. Ja se johtuu tasan tarkkaan niistä odotuksista, kaiken pitäisi mennä heti täydellisesti. Sitten ei ollakaan valmiita edes yrittämään vaikkei mitään ihan hirveän ihmeellistä ole edes vielä tapahtunut. Salamarakkaus, onko sitä, niinkun ihan oikeasti onko sitä?
Tosin, kamala sanoa näin vaikka totta se on, mutta alkaa varmaan johtumaan tästä iästäkin jo. Kaikille tuntuu kertyneen vähän (aika paljon, tosipaljon) matkatavaraa elämän varrelta ja ollaan sitten joko liian innokkaita tai liian varovaisia. Oliskohan jotain keskitietä olemassa? 

Rakas exäni sanoi hienosti tuosta pää edellä kielikuvasta, että miksei kävisi vähän rantavedestä tarkistamassa voiko oikeasti hypätä. Siihen minä tietenkin, että miksi kävisi, en halua olla kyyninen ja aina epäillä kaikkea ja kaikkia enkä todellakaan halua olla sellainen hard to get, joista tässä maailmassa tuntuu olevan jonkinlaista ylitarjontaa jopa. Mun mielestä on ok hypätä pää edellä, sit jos sattuu, niin jäädään sitten kellumaan, itketään hetki ja sit taas noustaan ylös ja jatketaan matkaa. Kuulemma ero on siinä, että ne hard to get tyypit käy tarkistamassa voiko hypätä, mutta ne jää myös vain lillumaan siihen veteen vaikka hyvin voisi hypätä. Mä oon kyllä edelleen ainakin vähäsen sitä mieltä, että miksei vois vaan hypätä suorilta ja tarkistamatta, joskus sekin kannattaa, pakkohan senkin on kannattaa? Vai?

Oikeastaan musta tuntuu, että eron jälkeen nämä kolme tyyppiä ovat vaikuttaneet mun ajatusmaailmaan tosi paljon. En ajattele enää, etten halua enää koskaan naimisiin, vaikka eron aikoihin olin täysillä sitä mieltä, että avioliitto on ihan turha asia, kerran testattu, kiitos ei. Mutta nyt olenkin ihan valmis siihen, että kunhan se oikeanlainen urho tuosta vastaan tulee, olen ihan valmis kaikkeen, pää edellä ;) Ja tällä kertaa mekko ei ole musta. Joo, olen tyttö, tiedän suurinpiirtein millaisen mekon haluan, mitä ihmettä? 
En myöskään enää osaa kauhistella sitä, että jollain on jo lapsia (en mä kenenkään muun toukkaa ala kasvattamaan, en ikinä, se ei ole mun homma, mutta kyllä mä voisin sellaisen elämässä jollain lailla olla) enkä pelkää sitä, että mitä jos itse vahingossa alkaisikin haluamaan vielä lapsia. En pelkää ihastua, haluan rakastua, tulisesti, palavasti ja intohimoisesti, edelleen. Siksi mä varmaan niin kovasti haluan miehen elämääni, eikä siinä ole mun mielestä mitään vikaa. Nää on isoja asioita, ja tottakai ne tapahtuu mun pään sisällä, mutta kiitos kuuluu silti myös niille miehille joiden vuoksi olen näitä asioita joutunut miettimään.

Boheemia, yksinkertaista (VALKOISTA) metsänneitopitsimekkoa odotellessa. Eikun siis sitä miestä joka sen mulle mahdollistaa <3

BOOM! Täältä tämä. Tosin uskon vakaasti että tämä on asia mihin saa vielä muutoksen :)

No vähän silleen tyhmästi tein....

Mä nyt vähän silleen, että kun oli tässä puolen vuoden sinkkuilun aikana sen verran monta pettymystä (oppimiskokemusta!!!!) elämässä miesten suhteen, niin tein sitten sellaisen listan mitä mä odotan ja ansaitsen ja mitä en missään nimessä halua enkä todellakaan ansaitse. Samaan syssyyn asettelin facebookissa kysymyksen jossa tiedustelin onko edes olemassa miehiä jotka aivan omaehtoisesti kohtelevat naista kuin prinsessaa.

Sitten aloin miettimään et onkohan se nyt sitten niinkun järkevää, asettaa niin kovasti odotuksia toiselle.

Mutta miksei olisi, itse oon ainakin sellainen ihminen, että jos jostain tykkään, annan itsestäni todella paljon. Myös mun ystäville ja äiteelle. Välillä menee hyysäämisen puolelle, mutta sekin on vähän sellanen homma, että mitä sitten. Mulle tulee hyysäämisestä parempi mieli ja niin monesti kyllä niille hyysäämisen kohteillekin.

Prinsessakysymys selvästikin sohaisi jotain arkaa kohtaa, koska niin moni ystävistäni oli sitä mieltä, että parisuhteessa toista pitäisi kohdella tasavertaisena ihmisenä. Lisäksi moni jotenkin kovin väheksyvästi puhui et no ei sellasta nyt ainakaan et shamppanjaa ja vaahtokarkkeja ja vaahtokylpyjä ja ruusun terälehtiä. Siis mitä? Miksei muka? Siis että jos joku nainen haluaa helikopterilentoja ja vaahtokylvyn jossain vuoren huipulla niin miksi se tekee siitä ihmisestä yhtään sen vähempiarvoisen????? Vaikka se ei just sulle olis niin tärkeää, jollekin se voi olla ja jos siihen on mahdollisuus, miksi sellaista ei voisi toiselta toivoa? Että voi jumalauta.

Ja niin, eikö se sitten myöskään ole tasavertaista, jos meikä hyysää niin myös mua hyysätään?
Vai eikö se menekään niin?

Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että miehen tulee olla mies. Niinku MIES. Ja mun mielestä mies kuitenkin jonkin sortin lailla hoivaa naistaan ja pitää hyvänä. Ei mies ja nainen ole kuitenkaan samasta puusta veistettyjä olentoja, itse ainakin kaipaan sellasta pään silittelijää joka ottaa syliin ja vaihtaa lamput (kukkia en halua, kukat on tylsiä ja kissa syö ne...). Mä aika hemmetin hyvin osaan itse kyllä vaikka juurikin vaihtaa ne lamput, mut kyllä mun mielestä silti on kivampaa jos joku muu tekee sen. Tulee tytömpi olo sellaisesta, oon aina ollu ihan liian hyvä jätkä. Haluan olla prinsessa. Ja ei, prinsessa ei mun mielestä ole paha sana, se on vain hyvin väärinkäytetty.
Tämä on tietenkin ihan kamalaa tekstiä näin nykyaikana kun on kaikenmaailman vessagateja ja ties mitä ympäri maailmaa.

Ihan sama, mä puhun nyt ihan vain itsestäni, en esimerkiksi transnuorista (joilla on IHAN VARMANA TOSI VAIKEAA!).  
Sori ny. 

Niin, mun lista. Aika vähään mä tyytyisin ja siltikin tuntuu, että noi asiat on aivan ylitsepääsemättömän vaikeita. Vai valitsenko vain vääriä miehiä? 

Vai miltä kuulostaa seuraavat? 

• Haluan treffeille, oikeille treffeille (oikeat treffit on kanssa vähän haastava termi, mitä sellaiset oikeasti on?) 
• Haluan huomiota (joo, huomiota), siihen liittyy mun mielestä myös se, että mä saan jotain söpöä viestiä päivän aikana ja myös se, että jos ei herätä eikä mennä nukkumaan samassa osoitteessa, saan "hyvää huomenta lässynlässyn"- ja "hyvää yötä mössönmössön"-viestejä. Eihän kaikki sellaisia halua, mut meikä tarvii, se on kivaa ja söpöä. 
• Haluan ja TARVITSEN avoimmuutta ja paljon paljon paljon puhumista. Kun puhutaan paljon ja ollaan avoimia, asioita on näin ollen myös helpompi sanoa suoraan. Vaikka se sitten tekisikin kipeää, se on äärimmäisen tärkeää.
• Tarvitsen miljoonia pusuja ja haleja. Eikä ainoastaan neljän seinän sisällä pimeässä kahdestaan. Kyllä toista pitää voida koskea pihalla ja muiden ihmisten läsnäollessa (tämä ei tarkoita sitä, että syödään toisen naamaa siinä muiden seurassa, järki käteen ja mielikuvitus kuriin, senkin hölmö!)
• Haluan kainaloon ja haluan nukkua ihmisessä kiinni (jos dude ei kestä toisen ihmisen lämpöä, dude voi vetää eräänkin asian päähänsä x'D )
• En halua olla yhdentekevä tai mitätön (mietipä sitä, että tämä pitää ihan erikseen miettiä ja toivoa) 
• En halua pelata pelejä (liittyy kovasti tuohon edellä mainittuun avoimmuuteen)
• En halua tylsää elämää
• En halua hiljaisuutta  

Edellä mainitut ovat tietenkin ihan minua itseäni varten myös, eikä tuo lista taida olla ehkä ikinä valmis. Eipä tuossa myöskään mainita sitä, että haluan suloisen skeittaripojan joka tuoksuu hyvälle ja jolla on parta ja enemmän tatskoja kun mulla. Mä en jotenkin noita ulkoisia asioita jaksa edes sisällyttää tähän, eivät ne periaatteessa ole niitä tärkeimpiä, vaikka ovathan ne (ks. eilinen kirjoitelma).

Mutta ihan oikeasti, mun on todella vaikeaa ymmärtää, että nämä toivomukset olisivat jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeita monille miehille. 
Miten ihmeessä?
Eivätkö naiset nykyään enää vaadi mitään?
Saako nainen vaatia tuollaista?
Miksi mä en tiedä yhtään mitä miesten päässä liikkuu vaikka niin moni mun hyvistä ystävistä on miehiä?
Miksi tän pitää olla näin vaikeaa?
Buu!

Joo, välillä on vähän harvinainen olla.....

  

Rasti, rasti, rasti, rasti, rasti, rasti, rasti, rasti, rasti, rasti, rasti.....Viides (vai kuudes?) kerta toden sanoo?

Etpä uskonut että mä olisin oikeasti kirjoittanut näin nopsaan lisää....Mut tässä mä olen! :D
Et myöskään ehkä uskonut että olisin saanut purettua sen vaatelaatikon, jonka niin pyhästi lupasin tyhjentää sunnuntaihin mennessä....Niin, no, en mä kyllä saanutkaan. Mut sain OSAN tyhjennettyä. JA sänky on nyt koottu (koska haettiin ikeasta siihen sellanen muutossa tippunut palikka, joka ei maksanut mitään ja oisin voinu salaa halata sitä megasöpöö ikean poitsua joka sen mulle haki) ja dvd:t purettu sängyn sisälle.
Että kyllä mä olen jotain tehnyt, kaksi pahvilaatikkoa on taas tyhjempiä ja kämpässä on hitusen lisää tilaa :)

Mutta, asiaan.
Musta vähän tuntuu, että johtuen mun nykyisestä elämäntilanteesta tästä blogista on vaarassa ainakin hetkeksi tulla sellainen jonkinsortin sinkkublogi. Vaan haittaakohan se....
Ei se mua ainakaan haittaa, mulla on ollut tässä puolen vuoden aikana ihan mielettömiä oivalluksia monista asioista, niitä nyt ainaki olis hienoo purkaa (hehe, en pura tavaroita mut puran ajatuksia, BOOOM! x'D ).

No mut mites toi Tinder?
Sovellus jonka mä olen poistanut varmaan neljä kertaa, ehkä viis, en oikeen ole edes pitänyt lukua enää. Poistan sen aina kun alkaa kyllästyttämään. Ja mua näköjään kyllästyttää usein. Mutta silti latasin sen viime yönä taas.....

En mä pidä sitä mitenkään kamalana asiana että Tinderiä käytetään, enkä mä pidä sitäkään mitenkään kamalana asiana, että se on kovin ulkonäkökeskeinen. Olen koko ajan ollut sitä mieltä, ettei kukaan vaikka baarissakaan lähesty ihmistä joka ei omasta mielestä ole viehättävä. Turha alkaa siinä nyt moralisoimaan. Tässäkin lisää syitä miksi mä olen poistanut sen niin kovin usein. Siellä on tosi rumia poikia, paljon (ja joo, pistäkää mua nyt turpaan, mut miks joillain täysin tyylittömillä ja kovin epäviehättävillä ihmisillä on toisinaan tosi hienoja tatskoja? En ala! Ne huijaa!). Ja myönnän, olen tosi nirso, mun mielestä siinäkään ei ole mitään vikaa. Kyllä ihmisen pitää tietää mistä tykkää ja mä ainakin haluan katsella nättejä asioita.

Elämää vaikeuttaa se, että mä haluan myös sen katselemisen lisäksi, että sen nätin näyttelyesineen päässä myös liikkuisi jotain ja että se juttelis mun kaa, paljon. Siis PALJON! Tässähän se ongelma sitten mun osalla piilee. Tinderissä ei pahemmin jutella. Ilmeisesti osa ei siellä juttele ollenkaan. Ite olen toki ottanut tavaksi, että jos jäbästä ei vuorokauteen kuulu mitään (koska mä alotan aina keskustelun jollain tosi hauskalla gifillä...), niin ihan tosi julmasti vaan poispoispois. Itse en oo onneksi törmänny niihin panomiehiin ("kiinnostaisko pikaset puolen tunnin päästä?") kun vasta kerran, poistin sen. Ehkä mä en oo ihan sen näkönen, että mä oisin niin helppo x'D Ihan plussaa kyllä, sinänsä :D

Mun matcheja en oo tavannu ku kai neljää. Kaksi niistä oli vanhoja tuttuja, joista kumpikaan homma ei onnistunut, yhestä tuli mun ystävä (koska meikä on hyvä jätkä ja osaan aina olla kaikkien kanssa kaveri :D ). Olen vetänyt johtopäätöksiä, ne johtopäätökset liittyvät siihen, että kiinnostavan ihmisen lipuessa paikalle innostun ihan hirveästi ja silloin musta tuleekin liian innokas ihminen ja viestittelen paljon. Olen myös päätynyt siihen tulokseen tässä, että vaikka jäbä kuinka sanoisi ettei todellakaan haittaa vaikka mä pitäisin itsestäni meteliä, se haittaa kuitenkin. Se tekee musta paljon vähemmän kiinnostavan ihmisenä. Olen liian saatavilla. Kamalaa. Mut vihaan pelejä (vaikka Tinder nyt onki tollanen peli) enkä halua todellakaan esittää mitään vaikeasti tavoiteltavaa. Mutta niin, ei se ehkä ole vaikeasti tavoiteltavaa jos ei aina vastaa heti kun saa viestin.......

Mä en kyllä jotenkin edes kuvittele Tinderistä löytäväni elämäni miestä, se on vaan hauska peli, typerää ajanvietettä joka ei edes ole niin typerää vaan ihan ok hauskaa. Kunhan sitä nyt ei sitten ota ihan liian vakavasti kuitenkaan....

Meikä jos oisin kissa.....

Mitäs jos vaikka purkaisit tavarasi ja asettuisit taloksi?

Tota joo.
Tolkuttoman pitkä tauko.
Harmittaa kyllä, mutta tässä nyt on sattunu kaikenlaista.
Melkein vuosi viimeisestä kerrasta kun oon kirjotellu. Se on aika hurjan pitkä aika, mutta sille taitaa olla useampia syitä.

Lyhyesti: avioero, muutto, jäätävän tolkuton identiteettikriisi, pieni masennuksen poikanen, toinen muutto toiseen kaupunkiin. Onhan siinä. Varmasti palaan noihin asioihin vielä joku kerta, koska ihan tosissani ajattelin nyt taas herätellä tätä kirjoitusharrastustani eloon. 

Alunperinhän aloin kirjottamaan blogia mun opparin takia, että tulisi sellanen flow kirjoittamiseen. Eihän sitä varmaan siihen oppariin saanut, mutta muuten tykkäsin kyllä ihan sikanapaljon kirjoitella tätä blogia. Sitten vaan kun sen innon antaa hiipua, se kirjoittelu vähenee aivan huomattavasti. 

Voipi myös olla, ettei myöskään ole ollut paljon kirjoitettavaa. Eipäs, toi on ihan paskapuhetta. Mulla olis ollut enemmän kuin riittävästi asiaa ja uusia t-paitojahan tulee kuitenkin koko ajan mulle ovista ja ikkunoista koska erityisesti teefury ei ole edelleenkään lakannut tekemästä mahtavan hyviä paitoja.....Eli t-paitakuvia taitaa jatkossakin sadella, mutta ei tänään, tänään ei ole hyvä päivä sille.

Tänään mietin kovasti sitä, miten mä saisin purettua mun tavarat oikeasti tänne kotiini. Muutosta on huomenna kaksi viikkoa ja vaatteita on edelleen laatikoissa, sänky on kokoamatta (eilen kyllä yritettiin, mutta kun siitä on muutossa hävinnyt yksi melko olennainen palikka..ikeareissu tiedossa siis..), kissanvessalle ei ole paikkaa, mulle ei ole paikkaa, eiku, onpa :D Täällä Turussa on juurikin mulle se paikka mitä en Tampereelta selvästikään löytänyt. Siltikin tää taloksi asettuminen on jotenkin kauhean raskasta. Eilen nostin moneen otteeseen jonkin rätin tuolta lootasta ja huokaisin syvään, kun "Ei tästä v***u mitään oikeesti nyt vaan tuu". NO EI VARMAAN TUUKKAAN JOS ET TEE MITÄÄN!

Siispä, tässä viikonlopun aikana töiden ja rimpsalle lähdön lomassa lupaan pyhästi tyhjentää tuon laatikon täynnä epämääräisiä rättejä. Sunnuntai-iltaan mennessä tämä on tapahtuva! Hyvä mä!

Kiva taas kirjoitella, tulee puhdistettua mieltä mukavasti. 

Lorelai Gilmore sen tietää :)

Nauravaisuuden sietämätön taakka

Tiedän etten ole kirjoitellut aikoihin, on ollut vähän kaikenlaista.
Nyt kun koulu on loppunut ja elämä alkaa vähän tasoittumaan, voisi olla hyvää aikaa myös välillä taas kirjoitella, kenties säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta kuitenkin.
Tänään alkoi ärsyttämään ja siitä tämäkin alla oleva paatos sai alkunsa.

Minä pidän ihmisistä.
Pidän ihmisten seurasta ja ihmisten kanssa höpöttelystä. Varmastikin tästä syystä olen aina hakeutunut asiakaspalvelutyyppisiin töihin. Oli ne sitten vaatekaupassa, marketin kassalla tai baarissa. Tosin baarityöskentely on tähän mennessä ollut se mikä on ollut eniten lähinnä sydäntä ja siksi kai tällä hetkellä työstäni nautinkin niin kovasti.

Mutta niin, minä pidän ihmisistä ja ihmisten seurasta ja ihmisten kanssa höpöttelystä. Sillä on varjopuolensa.

Höpöttelen, katson silmiin ja nauran vitseille, huonoillekin (koska monesti huonot vitsit on parhaita). Yleensä moinen käytös vaan saa aikaan ennakkokäsityksiä. Lähinnä kahdenlaisia. Muhun ihastutaan helposti, mutta samalla mua pidetään helposti aika tyhmänä. Höpsö on kai parempi sana, mutta tyhmäähän silläkin usein tarkoitetaan.

Ja tyhmähän minä en ole. Korkeintaan laiska.

Mitä vanhemmaksi tässä tulee, sitä enemmän huomaan, miten jopa omat sukulaiset (äitiä lukuunottamatta) ovat aina pitäneet mua tyhmänä, jopa yksinkertaisena. Ja vain siksi, että höpöttelen ja nauran paljon.

Tiedän etten ollut koskaan koulussa kympin oppilas, koska muut asiat kiinnosti. Tiedän myös, että olisin ollut kympin oppilas jos olisin tehnyt läksyt ja lukenut kokeisiin. Mutta koska en tehnyt läksyjä enkä varsinaisesti lukenut kokeisiin olin vain kasin oppilas. Kuinka moni voi sanoa saman? Varsinkin lukioaikana koulu oli kuulemma tosi raskasta, ei mun mielestä, kokeisiin luin aina kerran eikä koskaan tarvinnut uusia, ei ikinä. Tanssi kiinnosti tuolloin niin paljon enemmän, että panostin sitten siihen. Veikkaan, että jos en olisi tanssinut tuolloin, olisi varmasti ollut joku muu harrastus johon olisin kuluttanut mieluummin aikaani. Miksi panostaa johonkin asiaan enempää jos helpommallakin pääsee?

Pitäisivätkö ihmiset mua älykkäämpänä jos olisin hakeutunut akateemiselle alalle? Vaikea uskoa, olisinhan mä silti tällänen höpsö höpöttelijä. Kaiken lisäksi tiedän paljon akateemisesti koulutettuja ihmisiä jotka eivät ole läheskään yhtä älykkäitä kuin minä.

Jos olisin vakava ja murahtelisin vaan paljon, olisiko se sitten älykkäämmän ihmisen merkki? Tiedä häntä, ainakin saisi mukavasti epäsosiaalisen ihmisen leiman.

Tuntuu että olen vuosikausia joutunut todistelemaan kaikille, etten ole niin tyhmä miltä vaikutan. Aikamoista elämää. 

Miksi nauru ja älykkyys eivät voi muka asua samassa ihmisessä?

"Panisin"

Jotenkin toi on kauhean rumasti sanottu ihmisestä. Mun mielestä. Olen viime päivinä jutellut aiheesta muutaman ihmisen kanssa ja mielipiteet ovat olleet hyvin eriäviä.

Ensisijaisesti tämän aiheen pohtiminen lähti siitä, kun eräs mulle läheinen huomattavasti nuorempi typy sai yhdeltä tutultani otsikon kaltaisia terveisiä. Tämä terveisiä lähettänyt tuttuni on käsittääkseni jopa mua vanhempi, joten senkin vuoksi hätkähdin hieman. Jotta tarina ei tähän loppuisi, kertoi terkkuja saanut tämän olevan erittäin yleistä. Niin yleistä, että hän on tottunut moisiin terveisiin ja oikeastaan korviaan myöten täynnä tuota. Kun kuulemma tuntuu sille, ettei miehiä kiinnosta laisinkaan kuka hän oikeasti on.

Itse en ole koskaan tuollaisia terveisiä saanut, eikä kukaan ole mulle tuolla lailla päin naamaakaan sanonut (aviomiehen sanomisia ei tässä nyt lasketa, koska se jauhaa vaikka mitä eikä kaikkea tarvii ottaa niin vakavasti :P). Ei mua tollaset terkut naurattais, tulis jotenki kuvottava olo enemmänkin, voisin kuvitella.

Musta tuntuu tosi pahalle tuo, että nuoresta tytöstä (tai no, kai se jo naiseksi lasketaan) tuntuu tolta. Että joutuu ottamaan vastaan tuollaisia terveisiä. Niiden miesten mielestä toi on varmasti tosi imartelevaa, monien muidenkin mielestä tollasesta pitäisi vaan olla imarreltu, mä en ole samaa mieltä. Huomio toki on aina kivaa, mutta kai nyt kuka tahansa nainen haluaisi silti mieluummin kuulla olevansa vaikkapa järisyttävän kaunis.

Mä olen tosi nuoresta asti sanonut "halaisin" jos oon nähnyt jotain tosi ihastuttavia miehiä. En tiedä onko se sitten yhtään sen parempi, toisaalta mun mielestä halaaminen on kauhean kivaa, monesti jopa mukavampaa kun paneminen (jos nyt käytetään tässä tota otsikon termiä ihan tekstin loppuun asti, vaikka se ällö onkin).

Jotenkin vaan itse toivoisi, että tämä meidän kulttuuri voisi kehittyä enemmän siihen suuntaan, että jos joku on tosi kaunis tai sillä on vaikka jäätävän hyvä kroppa (tai ihan vaikka molempia), niin sille voisi mennä kehumaan sitä itse asiaa, eikä aina puhua panohommista. Joo joo joo, maailma pyörii sen yhden asian ympärillä, mut mun mielestä hellyys on paljon suloisempaa kun pelkkä paneminen.


PS. Kyllä mä mun teini-iän ihastusta Teemu Brunilaa halaisin.

AAAAAAAAAAAAAAAAH!!!

Kävin Stockalla ja elämä meni kertaheitolla ympäriinsä ja muuttui ihan pikkupikkuriikkisen paremmaksi. KirsikkaFruyot ovat palanneet!!!! <3 Meinas pieni onnen kyynel siellä jugurttihyllyn edessä tirahtaa silmään. Tässä jugurtissa on sitten ihan oikeita kirsikkamönttejä joukossa. Ja muutenkin, kreikkalainen jugurtti ylipäätään, ihan megasupertavaraa! Iiiiiiiiiiiiiiiih! <3

Oli pakko ottaa kuva mun uuteen Instagrammiin.
Jos se sopii sinne, se sopii mun blogiinkin :D

Ajatelkaa, nyt on vasta maanantai! Mitäköhän ihanaa tää viikko vielä tuo tullessaan! :)

Hissun kissun

Kääk!
Mun hiljaiselo on kyllä viime aikoina ollut ihan jäätävää. Muussa elämässä kyllä on tapahtunut ja vaikka mitä ja kaikenlaista viime kuukausien aikana, mutta sitten blogiin ei ole kyennyt mitään laittamaan. En vaan ole sitten kiireeltäni kyennyt pukemaan fiiliksiä sanoiksi. Enkä oo kai vissiin sitten ehtinytkään rauhoittumaan blogin äärelle. Seuraamiani blogeja olen sentään ehtinyt lukemaan, mutta siinä kai se lähinnä on ollutkin.

Olen todella pahoillani hiljaisuudesta, yritän jälleen kerran parantaa tapani. Varsinkin, kun on ilmeisesti ja kuulemma olemassa ihmisiä jotka tätä julkaisua ihan oikeasti lukevat ja seuraavat. Tai no, varmaan siis lukisivat jos täällä jotain uutta joskus lukisi mitä lukea.

Ajattelin tässä yön pimeinä (aamun valoisina) hetkinä, että ehkä jatkan silleen aivan puhtaalta pöydältä, en ehkä jaksa jaaritella viime kuukausien hommista, maaliskuusta tähän hetkeen on mahtunut aika paljon kaikenlaista. Sekä tosi kivoja juttuja, että tositositosi paskojakin juttuja.

Parhaan jutun voin toki kertoa, hankin itselleni kevään aikana baaritarjoilijan tutkinnon. Toukokuun lopussa kurssi oli ohi ja mä sain stipendin. Ihan oikean stipendin! Syystä että olin paras :D En muista koskaan olleeni missään paras. Ope oli sitä mieltä, että mä olin niin ylettömän kiinnostunut alasta ja äärettömän motivoitunut oppimaan, ettei tuota stipendiä olis kellekään muulle edes voinut antaa. Ei sitä meinaa vieläkään oikein uskoa. Oon tainnut koko elämäni kuitenkin olla sellainen melkoinen sluibailija, että jos jostain pääsee helpommalla niin helpommalla tehdään ja mennään :D Eli tuota ihan kuin olisin löytänyt oman alani vihdoin. Ainakin yhden sellaisen. Jos hyvin käy, jatkan näitä opintoja vielä syksyllä ihan baarimestariksi asti, se olisi ihan kauhean kivaa.

Stipendihän oli siis kuvassa näkyvä baarisetti, oon ihan jee ja vau <3

Oon tässä tehnyt viikon aikana lähes 50 tuntia töitä, alkaa vähän tuntumaan jaloissa ja päässä. Kerrankin maanantai on hyvä päivä, kunhan tästä pääsen nukkumaan, aion jatkaa nukkumista niin pitkään kuin unta riittää. Sitten saattaa olla, että nukun vielä lisää, käyn ehkä välillä vähän salihommissa ja sitten voisin ehkäpä taas nukkua. Aika ihana suunnitelma, aika ihana maanantai tiedossa :)

Toivottavasti just sinä siellä aloitat viikkosi yhtä kivoilla fiiliksillä. Nyt on kesä ja ihanan valoisaa, ilon kautta mennään niin hommat toimii paljon paremmin :)

PS. Tää biisi <3

Yllätysähky!

Pääsiäisenä yleensä syödään, mekin on nyt syöty, mutta ihan vaan vahingossa. Muistaakseni tammikuussa serkkuni soitteli ja kysyi mitä teemme pääsiäislauantaina kolmelta. Hänellä kun olisi minulle yllätys valmistujaisteni kunniaksi. Koko alkuvuoden sitten ihmettelin, että mikä ihmeen yllätys se nyt oikeasti VOI olla. Vietimme perjantain Helsingissä kun miekkosella oli keikka ja pääsimme nipinnapin kahdeksi eilen Tampereelle. Kotona sitten pikapikaa laitoimme itsemme ihmisten näköisiksi ja rynnimme Amuria kohden.

Koko matkan ajan hermoilin, mitä jos se yllätys on joku kauhean vaivaannuttava juttu, mitä jos en ole tarpeeksi innoissani, mitä jos, mitä jos. Vielä mitä! Sisällä meitä odotti viiden ruokalajin espanjalais-italialainen päivällinen/illallinen, jonka valmisti yllätyksen järjestäneen serkkuni pikkuveli (jos jollain nyt herää seuraavista kuvista järkyttävä nälkä, kerrottakoon että kyseinen serkku Matias tekee ruokaa Turun di Trevissä).

Seuraa kuvapläjäys. Sinua on varoitettu!

"Tässä on nyt tällänen lauta ennen alkuruokia"
Juustot olivat herkullisia, sinihomejuuston nimeä ei kokkimme muistanut, mutta se oli aivan älyttömän hyvää, punakittinen Heidi oli mulle vanha tuttu, edelleen ihanaa, kolmantena löytyi manchego-tyyppinen juusto, mutta senkin oikean lajikkeen oli kokki unohtanut.

Savuporoa ja fenkolimakkaraa viikunoden ja granaattiomenan kera.
Voi morjens.
Muistinhan mainita, ettei tämä ollut siis vielä alkuruoka.

Tuolle laudalle ei muuten sitten jäänyt muruakaan kun meidän jengi sen imuroi kitusiinsa. Ruokataivas.

Tonnikala-avocadotartar, ranskalaistyypinen kanape etanoilla ja savupekonilla, etualalla chilimajoneesia.

Lähikuva etanoista ja pekonista <3

Minähän en siis syö avocadoa. Nyt söin, hyvällä halulla. Voi moro vaan miten hyvää ruuasta tulee kun joku sen homman osaa. En tiedä miten monta kertaa sanoin eilen Matiakselle miten taitava se on :D Tosi monta! Niin, tuohan oli siis se ensimmäinen alkuruoka. Ensimmäinen.

Perinteisellä reseptillä valmistettu boullabaisse.
Lohi, kuha ja ruijanpallas.
Jättikatkaravunpyrstöjä ja simpukkahommia.

Lähikuva ruokakasasta.

Maalaisleipäkasasta ei ole kuvia, koska tässä on ihan riittävästi taivasta.

Minua tuntevat ihmiset huomannevat kuvissa jotain sellaista mitä en myöskään suin surminkaan yleensä kitusiini ahda. Kyllä, se on katkarapu. Jättikatkaravun pyrstöä siis oikeamminkin. Kilttinä tyttönä ajattelin, että nyt maistetaan KAIKKEA, kun ihana serkkupoika on aamusta asti keittiössä raatanut. Ei harmittanut, oli tooooodella herkullista. Tiedän, et olisi uskonut minun noin sanovan! Niin, tämähän oli myös vasta alkuruoka, mutta toinen sellainen.

Siinä sitten.
Kanan pyllyyn on tungettu sitruuna.
Viekussa chorizoceviche ja jotain herkullista lientä jota kaadettiin kavereiden päälle ja ääntä kohden.

Pääruoka saapui vihdoin, tuon ruokamäärän jäljiltä sitä ei mun sisuksiin mahtunut enää mitenkään ihan järjettömästi. Mutta kylläpä kanakin on aivan erilailla hyvää kun joku sen ihan silleen taidolla valmistaa. Namiskuukkeli, ei voi muuta sanoa!

Eräänlainen banoffee.
Taustalla emäntänä toiminut serkun vaimoke.

Johonkin vedetään raja. Minulla se raja on banaani. Onneksi tuo jälkkäri oli mahdottoman herkullista senkin jälkeen, kun kippasin banaanisiivuni ukkelin suuhun. Jälkkäriäkin siis mahtui mukaan ja naminami oli hyvää.

Kaiken kaikkiaan ihan uskomaton ilta, niin älyttömän hyvää ruokaa, että vieläkin vähän silmäkulma kostuu :) Tästä käteen jäi ainakin sen verran asiaa, että mun serkku on uskomaton kokki ja myös se, että taidan ryhtyä ravintoloissa tilaamaan pelkästään alkuruokia. Ne on vaan aina parhaita. Voipi johtua siitä, että pienempään asiaan tiivistyy paljon enemmän makua.

Hyvä pääsiäislauantai, nyt ehkä vähän turvottaa.....

Erittäin tärkeää asiaa!

Eli siis TISSIT!

Mä haluan vaan tietää, miten Kat Dennings saa noi buubsit tolleen? Ihana mekko ja siellä ne vaan olla pötköttelevät. Mitä taikatavaroita pitää käyttää että saa tissit pysymään nätisti?

Siinä ne vaan on, kiltisti.
Ei tursua, ovat vaan!
Kuva.

Edelleen, sama homma, sama mekko.
Siellä ne olla möllöttää.
MITEN?????
Kuva.