28.1.2014

Työporukat

Seuraa pohdintaa asioista.

Mä olen tehnyt töitä enemmän tai vähemmän 18-vuotiaasta saakka. Lähestulkoon jokaisessa työpaikassa on ollut tosi ihania tyyppejä, tyyppejä joista mä olen pitänyt tosi paljon, porukoita joihin olisi ollut hauska kuulua, ihmisiä joista tuli mulle tosi rakkaita ystäviä. Mutta mikään niistä ei ole koskaan kestänyt, mä en ole oikein koskaan päässyt siihen porukkaan mukaan tai en ole osannut pitää kiinni niistä rakkaista ystävistä.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun työsuhde on loppunut tai olen vaihtanut työpaikkaa, myös ne työkaverit ovat jääneet. Harvemmin se sitten onkaan johtunut minusta, olen yrittänyt kyllä pitää yhteyttä, mutta sitten niistä ihmisistä ei enää kuulukaan mitään. Pahimmillaan (parhaimmillaan?) mut on poistettu myös Facebookin kaverilistalta kahden viikon sisällä siitä, kun olen lähtenyt töistä, vaikka itse luulin, että tässäpä onkin kiva tyyppi ja toivottavasti tosiaan nähdään vaikkei ollakaan enää samassa työpaikassa.


Tällaisia tulee pohdittua tosi paljon, varsinkin nyt kun olen tässä valmistuneessa tilassa ja etsin työpaikkaa, sellaista ihan aikuisten, pysyvää, oikeaa työpaikkaa.


Vuokrafirman kautta kun tekee töitä siellä täällä, tulee kiinnyttyä joihinkin ihmisiin, koska ne on ihan kamalan kivoja, mutta sitten jossain vaiheessa joutuu aina kuitenkin huomaamaan, ettei kuulu siihen porukkaan koska ei ole vakkarityöntekijä. Jokin siis puuttuu.

Olen tosi paljon miettinyt johtuuko tämä kaikki ihan oikeasti minusta. Olenko mä sittenkin vaan sellanen tyyppi joka on kiva ja tykätty työkaveri, mutta ei musta ystäväksi ole työajan ulkopuolella? Se on jotenkin kauhean surullista, mun mielestä. Kyllä mä tiedän, ettei mun elämä ole viime kuukausina ollut kauhean sosiaalista. Koko syksyn ajan opparin ohessa mä kävin vaan salilla ja tanssimassa ja sitten olin kotona miehen kanssa. Nyt kun noi kouluhommat on loppu, mun elämä on ihan oikeasti sitä, että maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina mä herään joskus keskipäivän aikaan, siitä sitten lähdetään salille, tullaan kotiin, mä olen koneella, katselen sarjoja ja hoidan kaikkia asioita mitä pitää, menen joskus yöllä nukkumaan koska intternetissä oli vaan niin paljon kaikkea jännittävää. Tiistai-iltaisin on tanssitunti, samoin lauantaiaamuisin. Jos mulla ei ole töitä, mä en tee mitään muuta. Ihanaa elämää tavallaan, mutta kyllä mä kaipaan sitä sosiaalisuutta mitä mulla on ennen ollut. Mutta niin, eihän ne vanhatkaan ystävät ole töistä jääneet, ne ovat yleensä olleet harrastusten kautta enimmäkseen haalittuja tuttavuuksia. Tottakai on poikkeuksia, mutta karkeasti kärjistäen yksikään mun läheinen ystävä ainakaan viiteen vuoteen ei ole sellainen ihminen johon olisin tutustunut niin, että olisimme olleet ensin työkavereita.

Itsestä on kuitenkin monen ihmisen kohdalla tuntunut töissä sille, että tullaan hyvin toimeen ja että vapaa-aikanakin olisin paljon puhuttavaa ja ainakin jonkin verran yhteistä. Missä siis vika? Vai olenko mä vaan ihan oikeasti sosiaalisesti niin vaikea ihminen? Mä en ainakaan osaa sanoa mikä mättää.

Että hyvää maanantaita vaan kaikille, kevyissä tunnelmissa lähdetään tätäkin viikkoa purkamaan auki :D

9 kommenttia:

  1. Musta tuntuu et kaikki johtuu vaan siitä et ihmiset haluaa helppoo elämää eikä jaksa nähdä vaivaa ees ihmissuhteiden eteen. Tai että jos nähdään töissä ja josksus siitä lähetään suoraa kahville tai tekeen jotain niin ookoo mut muuten ei kuulu kestään mitään vapaa-ajalla. Saati nyt et sais sovittua jonkun entisen työntekijän kans jotain, ku sitä ei nää ikinä enää töissä! Ite (myöskin vuokrafirmailijana) asennoidun jo sillee et nään näitä tyyppejä täälä hetken ja teen niitten kans töitä, et vaikka sielä nyt oiski pari kenen kans varmasti tulis toimeen töitten ulkopuolella niin ei jaksa nähdä vaivaa ees lisäillä fb-kaveriksi ku tietää että se kuitenki lössähtää. Joskus noita näkee vahingossa kaupungilla ja tyypit tulee sitte jutteleen ja kysyyn kuulumisia. (+ klassinen "oiski kiva nähdä joskus, pitääpä ottaa ja mennä kahville tai jotain", ja sitä ei sitte kuitenkaa ikinä tapahdu :D )
    No, parin viikon päästä alotan aikustenoikeessa työssä ja tyyliin haastattelutilanteen/valinnan jälkeen yks tuleva työkaveri jo lisäs mut fb-kaveriks mikä oli sekin sitten ihan jännää. Että tiivistäisin et ihan jänniä noi työporukat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta varmasti!
      Enpä tosiaan tullut ajatelleeksi että tosta laiskuudesta vois tosiaan olla kyse :D
      Kauhean harmillista kyllä, ja mistä niitä kavereita pitäis aikuisen ihmisen yrittää löytää sitte muka....
      Onnea aikuisten työstä, ihanaa että näinäkin aikoina sellaisia vielä ihmisille löytyy :)

      Poista
    2. Aika paljo vähemmän ekskämppiksiäki näkee enää, ku ei asu yhessä ja harvemmin näkemiset on "helpon takana" (ts. hirveetä kalenterin kanssa sopimista ja silti kuviot monesti kusee).
      Mut sitä mäki oon miettiny et missä sitä aikunen kavereita saa, ku ite muutin treelle töihin aikanaan, ilman noita randomkämppiksiä oiskin ollu aika hankalan takana muodostaa mitää sosiaalista elämää. Paitti seurakunnan kautta toki jotain (missä ei taas ihan omanhenkisiä räyhis-ihmisiä kohtaa). Emmätiä, parhaaks todettu tapa on löytää yks loistotyyppi, pakosti sillä on loistokavereita :)
      Ja hei thäänks, aikuisten työ on kyllä kauan kalasteltu ja hieno asia. uuu! :)

      Poista
    3. Jooh, ei se kyllä helppoo ole.
      Kaikki kaverit pitäis jotenki sillee teininä olla hankittu, tai vähintäänkin ennen kun on mennyt täyttämään 25 :D
      Jotenki sille on alkanu tuntumaan.
      No, ainaki mulla on mies ja kissa xD

      Poista
  2. Jos niin yhtään auttaa niin voin sanoa että mulla ei ole koskaan tullu työn kautta niitä pitkäaikaisia ystäviä, vaikka ovatkin olleet ihania ihmisiä. Ainoastaan yksi hyvä kolleega(mua noin 15v. vanhempi) jonka kanssa en ole puhunut taas kolmeen vuoteen, mutta kun näemme niiin tuntuu että aikaa siinä välissä ei ole ollutkaaneli harvoin nähdään ;-) Ystävät vaan putkahtavat jostain ja ehkä nykyaika on sellainen että ihmiset eivät halua sitoutua mihinkään ei edes ystäväsuhteeseen, mennään eteenpäin ja haetaan taas uutta?! Maailma on niin avara ja kaikki täytyy kokea.
    Sä olet sosiaalisesti ulospäin suuntaunut että ei se voi olla este, en tiedä? Ehkä ihmiset eivät vaan ole niin mukavia kun sitä luulee tai odottaa niiltä liikoja ja sit pettyy.
    Ei se kotona oleminen ole huonoasia ja jos siellä on tyytyväinen, niin mitä väliä se on sun elämääs.
    Terv. aika ajoin erkkomainen ihminen ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kun mä haluaisin kaiken! :D
      Mä haluisin olla kotona mössöttämässä mutta mä haluisin myös paljon kavereita niinkun mulla aina ennen oli :D
      Mutta tottahan se on, että eletään kyllä sellaista aikaa, ettei ihmisiä kiinnosta muut eikä varsinkaan antaa itsestään enempää kuin on ihan välttämättä pakko...
      Tän kanssa pitää sit vaan yrittää elää :D

      Poista
  3. Uuh, mä luin tän jo aamulla mutta vasta nyt kerkiän vastaan kun pääsin koulusta.
    Itse kun aloitin varamiehenä siel varastolla niin mulla meni ihan älyttömän kauan päästä "piireihin". En tiiä johtuko se vaan musta vai myös työntekijöistä, mutta jos on tosi tiivis porukka niin emmä vaan kehtaa tunkee mihkää ja olla siinä vaan että moro,moro! Varamiehiä tulee ja menee eikä kaikkia edes nää yhtä kertaa, joten niiden kanssa mentaliteetti vähän on semmonen, että turha tutustua kun voi olla, että se katoaa kohta.

    Mun mielestä tuo, että joku poistu sut kavereista myöhemmin kyllä kuulostaa aika ikävältä, oisin ite varmaan aika mieli pahana moisesta, varsinkin jos on ite aatellut että tulee hyvin toimeen.

    Mitä itelle on tapahtunut (valitettavasti), että kun on kauhea kiire ja kaikki ystävät ovat erillisiä (ei siis mitään yhtenäistä porukkaa jossa ystävät tuntee toisensa, paitsi tankoporukka!) niin pelkästään ihmisten "läpikäymiseen" menee pari kk tai enemmän ja sitten pitääki jo aloittaa rundi uudestaan. Viime keväänä olin niin väsynyt ettei mitkään ylimääräiset sosialisoimiset edes jaksanut kiinnostaa (valitettavasti).

    Santsin mainitsemaan "laiskuuteen" voisin siis lisätä kiireen tai "kiireen", jonka varjolla ihmiset ei sitten panosta uusiin tuttavuuksiin.


    Ihmissuhteet on kyllä jännä asia, itselläkin tässä kauheat pohdinnat tästä vaihto-opiskelusta ja sen mukana tulleista ihmisistä (eikä niin positiivisessa valossa). Ehkä sulla on nyt vaan ollut huono tuuri työkavereiden suhteen!

    Vähän kuin mun huono tuuri reissuihmisten kanssa. Reissulla tapaa vaan jotain idiootteja jotka tekee mieli ampua ja meinaa mennä hermo kun muut vaan huokailee kuinka ihaniin ihmisiin sitä tutustuukaan reissaamalla yksin. Joo joo, niin varmaan xD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, no en mä tosiaankaan oleta et jos mä oon jossain paikassa kaks vuoroa, et sieltä löytyis jotain bestiksiä. Mut siis kun olen ollut jossain vaikka pari kuukautta, ni kuvittelis että siinä ajassakin jo ehtis jotenkin vähän bondaamaan tavallaan. Kai mä sit vaan odotan paljon enemmän kun muut :D

      Itseasiassa sä oot yks niistä ihmisistä, että mua harmittaa ihan sikana ettei koskaan olla oltu enempää tekemisissä ku oot just nii ässä <3 Mut nii, kun hommaa on paljon ja ihmisiäkin (ainakin toisilla) useita ni helpostihan se menee siihen ettei ehdi oikein ketään nähä.

      Ehkä tää on vaan itelle nii konkretisoitunut enemmän nyt kun on enimmäkseen kotona eikä oo oikeen mitään tekemistä. Eli omaa vikaa taas kaikki :P

      Mut eiks toiki oo aika hieno kasvukokemus kun joutuu oikeesti kattomaan myös itseään peilistä et miks noi ihmiset voi noin paljon ketuttaa :D Matkailu avartaa, ei aina positiivisesti :D

      Poista
  4. No höh. Ikävä kuulla. Mullakin on moniin työpaikkoihin jäänyt hyviä tyyppejä, ketä vaan ei tule nähtyä. Törmätessä miettii, että olisipa kiva kahvitella ja kyläillä joskus, muttei vaan tule kaivettua sitä puhelinta esiin!? Buu.

    Ootko itse kuitenkin koittanut soitella tyypeille ja tehdä avauksen?

    <3

    VastaaPoista

Sano vaa :D